Lukukausia

Ja niin vaihtui taas sivu kalenterissa. Uusi lukukausi pärähti eetteriin ja taas pitäisi opiskella. Labrassa alkoivat viikottaiset tutkimustapaamiset (vai mitä lie) ja periaatteessa hommaa pitäisi olla enemmän kuin kesän aikana.

Ensimmäiset japanintunnit vaikuttivat aika siisteiltä. Ensimmäistä kertaa tuli fiilis, että tästä on jotain hyötyä käytännössä. Japaninopiskelunsaralla tähän astinen tietotaito ei millään riitä tieteellisen artikkelin kirjoittamiseen. Pärjään normaalielämässä hyvin, mutta heti kun pitäisi siirtyä hieman virallisempiin hommiin niin tulee seinä vastaan. Tänään huomasin asian opettaessani lukiomatikkaa japaniksi... Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tyhmempi sitä tuntuu olevan. No toivotaan, että tasokokeesta olisi lappu taskussa ensivuoden puolella.

Bändirintamalla laitoimme toisen poppoon pystyyn tunisialaisen, hollantilaisen ja toisessa bändissänikin soittavan japanilaisen kaverin kanssa. Ekat reenit olivat kyllä melkoista säätämistä lähinnä siksi, että yksi kaveri on luonnonlahjakkuus, yksi todella luova ja yksi härkäpäinen ja ensimmäistä kertaa soittamassa oikean bändin kanssa. Saa nähdä mitä tästä tulee. Parin puolivalmiin biisin jälkeen pidän kyllä tyylisuunnasta. Tällä hetkellä vain minä vastaan sanoituksista, jotka yllätysyllätys ovat hieman arveluttavia. Pitää laittaa livelinkkiä kehiin kunhan saamme biisit eetteriin.

No eipä muuta, huomenna ostamaan uusi hattu.

Palaillaan.

Päämajan vaihtoja

Viime viikkoina suurin osa vapaa-ajastani on tullut vietettyä Osakan lämpöisessä ghettoviidakossa. Kämppä, ja virallinen osoite löytyvät vielä Ujista, mutta Osakan betoniporsaiden kutsu on vienyt mukanaan. Ongelmia ei oikeastaan ole edes yliopistolle siirtymisessä, sillä ajallisesti matka on lähes sama kuin Ujin kampukselta. Parhaimmillaan teen reissun 1,5 tunnissa, joka ei Japanin mittapuussa ole mitenkään erikoinen. Toisaalta olen tykästynyt junamatkoihin, osin nukkumismahdollisuuden ja osin opiskeluajan takia. Junan kyydissä tuntuu saavan aikaiseksikkin enemmän kuin labrassa nyhjätessä, vaikka poistuminen iltaisin täytyykin suorittaa ihmisten aikoihin.

Bändirintamalta semmoisia kuulumisia, että ensimmäinen keikkani kannujen takana on sitten ohitse. Paikka oli kohtuu pieni, mutta yleisö oli keikan aikana noin 200 päinen joten mikäs siinä. Palaute oli kaikin puolin positiivista, vaikka allekirjoittaneen kannutustaidot ovat jossain vesirajan alapuolella. Kuulemma bändi oli kuin uudestaan syntynyt... niin justiinsa. Seuraava keikka olisi marraskuussa, joten jos sitä vaikka reenaisi biisit ettei tarvitse korvakuulolta vetää.

Osakan seudulta koitin etsiä itselleni urheilumahdollisuuksia, sillä yliopiston tarjonta ja tilat ovat aika kakkosluokkaa. Urheiluklubeja kyllä löytyy, mutta suoraan sanottuna harjoitusajat ja paikat eivät mitenkään hätkähdytä. Lähinnä kiinnostavimmaksi vaihtoehdoksi on noussut nyrkkeily, joka kuitenkin edellyttää lähes päivittäistä osallistumista kello 17:00, mikä ei mahdu aikatauluun lukukauden alkaessa. Konami kuntokeskus tarjoaa toisaalta mahdollisuudet kunnon punttierkkeilyyn niin laitteilla kuin riittävillä vapailla painoillakin. Punttailun lisäksi mahdollisuus on saunoa, kylpeä ja joogailla minkä sielu sietää kuukausimaksua vastaan. Kuukausimaksu on toisaalta hieman sieltä kalliista päästä, mutta koska lähin sali on metroaseman kupeessa, tulee fasiliteetteja käytettyä hyväksi luultavasti lähes päivittäin. Kun vain saisi sen oman tallelokeron...

Viime aikoina, kun hommat ovat pariksi viikoksi hiljentyneet opiston puolella, olen ottanut harrasteeksi tutkia lähialueita pyörän selässä. Esimerkiksi Osakan linnaan pääsee kämpiltä suunnilleen puolessa tunnissa. Toisessa ilmansuunnassa kummittelee vanha kotipaikkakunta Ikoma, jonne kipaisisi luultavasti reilussa tunnissa. Tänään ajattelin testata risteyksien lukutaitoani ja pyörähtää Tennojin eläintarhassa päiväseltään. Matkaan menee karttasilmäilyllä noin 45 minuuttia, mutta on kait se sen arvoista.

Palaillaan.

Bändihommia

Kesätyöt kun ovat ohi niin alkaa harrastetulva. Tutustuin pari kuukautta sitten Kyoton yliopiston musiikki-klubin vetäjään, joka sattumalta on metallifanaatikko. Kävimme pari kertaa soittelemassa vaihtarikavereiden kera klubin boksissa jami-henkisesti, ja ihan hyvältähän se vaikutti. 5000y per lukukausi boksin vuokrasta, ja periaatteessa soittaa saa vaikka keskellä yötä.

Ensimmäisenä kompastuskivenämme bändin muodostamisessa oli rumpalin löytäminen. Kavereista löytyy tällä hetkellä yksi japanilainen jannu, joka soittaa melkein mitä vain ja osaa jopa laulaa, tunisialainen ja suomalainen kitaristi, hollantilainen kosketinsoittaja ja minä basistina. Jami-sessioihimme saimme lainaksi Ritsumeikan-yliopistolta italialaisen kaverin hakkaamaan kannuja, mutta ikävä kyllä hänen bonuksenaan tulee italialainen basisti, toisin sanoen intressiristiriita.

Pari viikkoa sitten japanilainen tuttavani ilmoitti heidän bändinsä auttamattomasta rumpalin puutteesta. Edellinen (tyttöbändin) rumpali pakkasi kamansa ja palasi kotimaahansa juuri ennen keikkaa, ja nyt he tarvitsevat korvaajaa. Kaverit kuulivat minun tyylinäytteeni kannujen takana pariin otteeseen, joten he päättivät pyytää minua korvaajaksi. Ei siinä mitään, soittohammasta kolottaa joten myönteisellä vastauksella lähden reenaamaan biisit ja heittelemään parit fillit. Vaikka rumpujensoittotaito on lähinnä kuusivuotiaan tasolla, niin ei se hevipunkin soittaminen ole mitään rakettikirurgiaa.

Keikka on tulossa viikon päästä, joten laittelen kuvia tulemaan ensimmäisestä konsertista lehmännahkatynnyrien takaa sitten lukion tulemaan kunhan ne pimeähuoneessa saadaan kehitettyä. Sillä välin hollantilainen kaverini, joka soittaa nyt funk-bändissä, ja minä jatkamme rumpalin etsimistä funk-metalli -fuusiobändiimme. Saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Palaillaan.

Kesäreissuja

Blogin päivittäminen on taas hieman jäänyt taka-alalle, mutta aletaan nyt taas tsemppaamaan.

Viimeisen kuukauden ohjelmaani on kuulunut labran tiloissa työskentelyä. Eräs kaunis perjantai noin puolitoista kuukautta sitten projektijohtajamme lätkäisi lapun käteen ja totesi, että "huomenna sulla alkaa työt". Ei siinä, ei muuta kuin puurtamaan. Aikaa oli tietenkin vain 2 viikkoa, mukaanlukien ohjelmistoon tutustuminen, lähdekoodin de-koodaaminen, ohjelmointikielten mieleen palauttaminen ja palvelimien käyttö. Lyhyestä virsi kaunis; kuukausi myöhemmin projekti on valmis ja saanut hyväksymisleimansa, puolet kesälomasta tarjottiin siis morfologisen analyysin ihmeelliseen maailmaan.

Sitten niihin hauskoihin hommiin. Palasin viime sunnuntaina labran reissulta Atami kaupunkiin Shizuoka-prefektuurissa, hieman Tokiosta lounaaseen. Kuten arvata saattaa, ja Japanissa kun ollaan, reissu keskittyi enemmän siihen yhdessä kikkailuun kuin varsinaisesti lomailuun. Otimme perjantaiaamuna bussin Kyoton asemalta (joka oli ensimmäistä kertaa riittävän tilava, Nara Kotsu A-OK) ja laitoimme ajovalot kohti pohjoista. Saavuimme samana päivänä noin 17:00 Atamiin, jossa oli vielä yllätys yllätys valoisaa.

Atami, on se toisaalta ihan siisti paikka. Kaupunki sijaitsee käytännössä vuoren rinteellä Japanin rannikolla. Maisemat ovat paikoittain päätä huimaavat. Lähinnä mieleen tulivat meksikolaiset kalliosukeltajat, joita vilahteli 80-luvun elokuvissa. Painelimmekin ensimmäisenä iltana ensitöiksemme biitsille (koko porukalla), mutta koska hengenpelastaja oli jo iltalomilla ainoa, joka kehtasi superpaskaisessa vedessä boksereillaan pyrähtää oli ranskalainen sekopäämme.

Ilta menikin sitten labran 15-vuotispippaloissa. Viini virtasi ja ruokaa riitti. Muutenkin oli kivaa, varsinkin labran alumnit olivat siistiä sakkia, lähinnä siksi etteivät he jäpittäneet samalla tavalla kuin uudet labralaiset vaan kuittailivat ja puhuivat rumia kuin vanhat tekijät. Hauskaa oli, mutta seuraavan aamun 0700-herätys hieman vitutti.

Lauantaina laskeskelin, että nukuin yhteensä 6 tuntia bussissa. Matka meni suunnilleen seuraavaan tapaan: 0900 nukkumaan bussiin --> 1000 hiking-sessio kallioilla --> 1100 nukkumaan bussiin --> 1230 syömään sashimia semi-kuuluisaan mestaan Izussa --> 1330 nukkumaan bussiin --> 1530 kävelyä Izussa --> 1630 nukkumaan bussiin --> 1800 juomaan olutta labran proffien kanssa.

Sunnuntai meni samalla kaavalla. Takaisin Kyotossa olimme noin 2300, joten teki tiukkaa ehtiä viimeiseen Osakan junaan. Kuten kaaviosta näkyy ei tälläkään reissulla pääteemana ollut niinkään se lomailu tai siistien paikkojen tsiigailu vaan yhdessä hengailu. Vaikka se hengailu onkin vaan nukkumista, syömistä ja juomista (lähinnä ensimmäistä) on se paikallisten silmissä sitä parasta shittiä, ja pakollista. Matkan ehdottomia helmiä oli kyllä Uno-juomapeli lauantai-iltana. Tuloksena oli 2 punertavaa professoria, yksi sammunut maisteriopiskelija MINUN sängyssäni ja hyvät naurut baarimikkona työskentelevän kaverin salmiakkikossu-appelsiinilimukka-shochu -"drinkeistä". Hyi helvetin helvetti....

Mutta ei siinä, nyt alkaa kuukauden semi-loma, eli teen hommia vain juuri niin paljon kuin haluan. Käytännössä otan kiinni maisteriopiskelijoita tietotaidoissa, ja koitan kehitellä aiheita julkaisuun/väikkäriin.

Palaillaan.

Reseptiasiaa

Vaikka tulen tulevaisuudessakin kirjoittelemaan tähän blogiin ruokaohjeitani, sitä mukaa kun julkaisemisen arvoista materiaalia löytyy tai tylsistymispiste täyttyy, jaa'an nyt toisen resurssin arvon lukijoideni kanssa.

http://mohvofeast.blogspot.com/ -osoitteesta löytyy allekirjoittaneen, kuin myös ammattimaisempien ruokatovereideni reseptejä tasaisen tappavalla tahdilla.

Nauttikaa.

Elokuu, kesäloma (-ko?)

Aikaahan tuota vierähtelee. Tällä hetkellä hereilläolo tuntuu olevan pelkkää opiskelua. Vaikka olen teknisesti edelleen "japaninkielen opiskelija" piti minun aloittaa jo hyvissä ajoin pääaineen opinnot. Koitan saada mahdollisimman nopeaa kiinni muut jampat teknisessä tietämyksessä, sillä näillä näkymin PhD-opiskelijoita aloittaa vuoden sisään minun lisäkseni vain yksi frensmanni. Toisin sanottuna, vastuu jakautuu epätasaisesti.

Elokuu pitäisi olla niin sanottua kesälomaa, mutta mitä vielä. Käytännössä aika menee labrassa häärätessä erinäköisten projektien parissa. Työlupakin on haun alla, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että nyt tekemästäni työstä saan rahaa vasta kun lupa kolahtaa postiluukusta. Tämä taas tapahtuu noin kuukauden kuluttua. Viikonloput yritän kuitenkin pitää vapaana. Kunhan selviän tästä viikosta (joka on periaatteessa 9-21 labrassa majailua) viikonloput alkavat kasautumaan erinäköisistä aktiviteeteista. Suomen kansalaisten vierailuakin tässä odotellaan. Jospa yksityiskohtia matkasuunnitelmista kolahtaisi kohta postiin...?

Eipä siinä kummempia, takaisin tutustumaan semanttisuuteen ja multi-agentti systeemeihin.

Tokyo

Neljä päivää Tokiossa riittää kyllä kerta-annoksena neljännellä reissulla. Hyppäsin viimeisen japaninkokeen jälkeen Shinkanseniin ja huristelin Tokion ihmeelliseen maailmaan viettämään pitkää, ja ansaittua viikonloppua. Vasta jälkeenpäin kuitenkin sain selville, etteivät kaikki yöbussit olekaan täysin toivottomia. Osoitteesta www.123bus.net löytyy jopa englanninkielinen palvelu bussivaraukselle. Hintaluokka vaihtelee bussin mukaan, mutta viimeksi halvin vaihtoehto testattuna olin hieman skeptinen. Vaihtoehto puolet-pois-shinkansenista osoittautuikin kohtuu toimivaksi takaisintulomatkalla. Penkit kääntyivät jopa useamman asteen taaksepäin ja jalkatilaa löytyi. Vieruskaverin naamakaan ei unia häirinnyt kun jokaisella oli oma "huppu" tuolin selkänojassa. Vaikka sunnuntaipäivä teki 700 jeniä lisää hintaan, oli toiseksi kallein bussivaihtoehto kyllä tulevaisuudenkin kannalta valoisa vaihtoehto.

No mitä Tokiossa näkyi? Aikaisempien reissujen puitteissa olen usein ylistänyt Osakaa Tokion yli, mutta kyllä siellä Tokiossakin hauskaa saa pitää. Tällä reissulla meni neitsyys batting cage -baseballlyöntiautomaatista, baseball-paikallisottelusta, sekä maailman parhaasta vuoristoratakokemuksesta. Heti ensimmäisenä päivänä suuntasimme Tokion messualueella lyömään hieman palloa. Parin harjoittelukerran jälkeen homma alkoikin luistamaan, ja onhan se perkele hauskaa puuhaa. Voittajafiilis nousee pintaan joka kerta kun pallo lähtee kohti horisonttia.

Nyt kun peli tuli testattua niin pitihän se kokea. Viikonlopun aikana oli Giantsin ja Swallowsin paikallispelikimara, eli 3 peliä peräjälkeen Tokyo Domessa. Ensimmäisessä pelissäni kerkesinkin nähdä jo (ilmeisesti) kaikki siisteimmät kuviot baseball-saralla. Home-run, pesien välillä polttaminen, ajolähtö ja viimehetken tilanteen käännös kotijoukkueen hyväksi. Huomattavaa on, että baseball-pelissä, kuten kaikkialla muuallakin, fanit ovat aivan eri luokkaa kuin muualla maailmassa. Hirveä metakka alusta loppuun, ja kuriositeettina jokaiselle lyöjälle on OMA kannustuslaulunsa. Tarttuipa myös mukaan baseball-pallo muistoksi, joten voiton puolella mennään.

Tokyo Domen yhteydestä löytyy myös tähän mennessä maailman paras vuoristorata, Dolphin-jotain. Ensimmäistä kertaa huvipuistolaitteessa luulin kuolevani millisekunnin ajan. Vaunu nousee 80 metrin korkeuteen ja kulkee nopeimmillaan 130km/h suoraan alaspäin. Tämän lisäksi mennään yhden seinän ja yhden maailmanpyörän läpi. 1000 jenillä huippukivaa.

Myös lempibaarini maailmassa oli edelleen pystyssä, Train Bar (tai Last Train). Pienenpieni kapakka Tokion Roppongilla, jonka seinät ovat vuorattu seteleillä ja valokuvilla. Olut maksaa vaivaiset 500 jeniä aina puolikymmeneen asti, joten mikäs sen parempaa. Kuitenkin, ajat muuttuvat ja niin myös paikat. Roppongi on kahden vuoden aikana muuttunut hieman kismittävästä baarialueesta super-ärsyttävään. Syynä lähinnä kasoittain kertyneet sugar-daddyt ja nappikauppiaat pääkadulla, kaikki ulkomaalaisia ja suurin osa tummaihoisia. Nämä kaverit käyvät jopa käsiksi keskellä katua ja koittavat joko heittää sinut sisälle moraalisesti arveluttaviin kapakoihin tai kaupitella sinisenpunaisia nappuloita illan ratoksi. Harmittavinta on myös se, että targettina on lähes poikkeuksetta valkoihoinen nuorimies, josta ei päästetä irti kirveelläkään. Tällä reissulla ei siis Roppongilla tullut käytyä klubilla, tuskin tulee käytyä jälkeenpäinkään.

Ulkomaalaistumisilmiö näkyi myös maankuulussa Harajukun kohtaamispaikassa. Ennen muinoin japanilaiset teinit tulivat Harajukun sillalle bostailemaan cos-play -asuillaan ja viettämään aikaa. Tällä kertaa paikalla oli ainoastaan turisteja, ja pari hassua pikkutyttöä, sekä yksi ulkomaalainen friikki. Huhun mukaan jengi brassaileekin kudontataidoillaan nykyään Tokyo Domen läheisyydessä sunnuntai-illan koittaessa.

Mutta Tokio, olihan se hieman muuttunut, mutta hauskaa oli. Palaillaan.

Status Update, Heinäkuu

Noniin, kullanmussukat. Hieman on kiirettä pitänyt. Tällä hetkellä taistelen japanin intensiivikurssin finaalikokeiden kanssa, joten stressitaso on kohtuu korkealla. Eritoten parin päivän päästä oleva kanji-koe painaa mieltä kuin lavallinen nauloja. On se perkele hankala opetella ulkoa 200 kirjoitusmerkin kaikki eri lukutavat. Mutta semikronologiseen tilanneraporttiin...

Tällä viikolla Kyotossa on meneillään Gion Matsuri. Ulkomuistista tämä festivaali alunperin "keksittiin" pyytämään jumalilta apua sairauksien parantamiseen, tai toisin sanoen estämään sairauksia ja kuolemaa ja sen sellaista pikkukivaa. Suurin osa matsureista Japanissa keskittyvät lähinnä pyytämään hyvää satoa, paljon penskoja, onnellista elämää ja mitä lie, mutta Gion Matsuri lähtee pessimistisen kansanliikkeen jalanjäljissä miehekkäästi kuoleman vastaiseen taistoon.

Kuten nimestä voi päätellä festivaali järjestetään Kyoton Gionin kaupunginosassa, joka on tunnettu Japanin ainoana paikkana, jossa voi vielä nähdä aidon geishan luonnollisessa habiteetissaan. Tähän liittyy myös tarina 150-kiloisista amerikkalaisturisteista, ja lentävästä lauseesta "hurry up, before she gets away", mutta säästetään se toiseen kertaan. Gion Matsurin keskipisteenä ovat pyörillä kulkevat lavat, jotka kiertävät pitkin Kyotoa matsurin neljäntenä (?) päivänä, tänä vuonna siis 17. päivänä. Lavat on käsittääkseni lajiteltu hoko- ja yama-tyyppeihin, hokon ollessa suurin ja yaman ollessa pienempi versio. Hoko-lavat imaisevat sisäänsä jokusen kymmentä kaveria, ja ovat koristeltu mullistavan suurilla naginatoilla (japanilainen leikkaava seiväs). Yamat ovat pienempiä, ja yleensä sisältävät jumalolennon patsaan ja pienemmän puun, kuten kuusen.

Yleisesti ottaen matsurin aikana Gionissa on brutaalisti ilmaistuna helvetisti porukkaa kimonot ja yukatat päällä. Henkilökohtaisesti en tästä aktiviteetista pidä, joten valitsen mieluummin yleisen saunan kylkikyljessä hikoilun näyttämöksi. Torstaiaamuna lavat lähtevät liikkeelle noin 0900, jolloin ihmismassa tulee olemaan miljoonapäinen. Itse kävin katsastamassa lavat jo tiistaina, mutta ikäväkseni "yllättävä" taifuuni huuhtoi muassaan värin t-paidastani, sekä matsuri-innostuksen korvien välistä. Kuriositeettina; ulkomaalaiset yukata tai kimono päällä julkisella paikalla näyttävät idiooteilta. Piste.

Rokki-rintamalta kajahti Children Of Bodomin keikka Osakan Namba Hatchissa. Kävin tsekkaamassa meiningin ulkomaalaisen kaverini kanssa (joka melkein pidätettiin pyrkiessään laittomasti back-stagelle keikan jälkeen). Meininki oli juuri niin hyvä kuin muistinkin. Ennen valojen sammumista jengi seisoo sotilaallisessa muodostelmassa virvokkeita nauttien, mutta pimeyden laskeuduttua helvetti pääsee irti. Itse puskin massalla habitukseni eturiviin, jossa hiki valuen huusin suomenkielisiä törkeyksiä. Mahtava meininki. Roope jopa soitti pätkän Paranoidia :). Käväisin myös tsekkaamassa paikallisen rokkiklubin, tai live-housen mikälie, jossa aloittelevat bändit tarjoavat tuotoksiaan kohtuulliseen 2000 yenin hintaan. Tämän lisäksi uudet tuttavani opastivat minut kaupungin harvojen rokkibaarien äärelle, jotka aion tsekata hyvässä seurassa ensikuun puolenvälin jälkeen.

Ensi viikolla olisi luvassa kiertue Tokioon. Viimeisen kokeen jälkeen suuntaan nokan kohti Neko-taloa, jossa kämppään perhepiirissä seuraavaan viikkoon asti. Shinkansenissa olisi myös tarkoitus opiskella, sillä vaikka japaninkokeet loppuvat ensi viikolla, oikea opiskelu vasta alkaa. Kuun viimeisenä päivänä olisikin sitten luvassa kurssin loppupuhe allekirjoittaneen toimesta, joten puheenaihe-ehdotuksia otetaan vastaan....

Auttakaa miestä mäessä. Palaillaan.

Reseptinurkkaus osa 3.1. Miso-Raamen

Raha, tuo pahan alku ja juuri. Syntisen kerjäläisen akilleen kantapää ja vihan lietsoja. Kuten saarivaltiossa, myös Koto-Suomessa kiroillaan allekirjoittaneen rahojen perään. Suomen valtio ei saa tarpeekseen tiedustelleessaan kuinka paljon maapallon toisella puolella majaa pitävät aasiansukuiset minulle palkkaa maksavat. Minä en taas saa tarpeekseni pyöristellessäni pennejä säästötilin kasvua ja tulevaa muuttoa ajatellen.

Jälkimmäiseen liittyen; Miso-Raamen.

Kuten edellisessä tuotoksessa kuvailin miso, tuo ihana suolan korvike, kelpaa niin nuudelin kuin nuudelin jatkeeksi. Puolen vuoden annos taivasta maksaa vain parisen euroa, joten ei hirveästi lompakon pohjalla tunnu. Puolisen vuotta, siis jos käyttää purnukkaa kuin Cohiba-sikareita. Tänään kuitenkin korvaamme nuudelien läskikuninkaan rasvaisemmalla ja maukkaammalla raamen-sukulaisella.

Einekset:
- 1 paketti maustamattomia raamen-nuudeleita
- 1 kananmuna
- Chiliä maun mukaan (mitä tulisempaa, sen parempaa)
- Misoa
- Pavunversoja (löytyy Stockmann-tavaratalokompleksista)

Huuhtaise pavunversot ennen valmistuksen aloittamista. Kattilaan laitetaan hieman yli nuudeliköntin vahvuudelta vettä. Kun vesi kiehuu lisätään noin ruokalusikallinen misoa, sekä chili. Keittele nuudelit valmiiksi ja sammuta liesi. Älä kuitenkaan ota kattilaa liedeltä. Riko raaka kananmuna nuudeleiden sekaan, ja sekoita kunnes kananmuna jähmettyy. Lisää pavunversot keitoksen päälle ja sekoita hieman. Siirrä soosi lautaselle.

Vaikka kyseinen ateria näyttää jo kerran käytetyltä takaan sen maukkauden henkilökohtaisesti.

Nautitaan kylmän veden ja näkkileivän kanssa.

Hautiksen Reseptinurkkaus osa 3. Miso Udon

Opiskelibudjetilla kyhnääminen on huvittavaa hommaa. Onneksi paikallinen Halpa-Halli (lue: ei oluen olutta) myy silloin tällöin alennustavaraa lähes ilmaiseksi. Miten myydään tavaraa ilmaiseksi.... No, halvalla ainakin.

Seuraava keitos tulee maksamaan noin tasan tarkkaan 50 senttiä, olettaen siis, että asut samalla alueella kuin minä. Reseptiä voi kuitenkin soveltaa Suomen oloihin kohtuu kivasti mikäli hieman panostaa. Seuraavaksi Reseptinurkkauksessa Miso Udon:

Raaka-aineet:

-Udon-nuudeleita (voidaan korvata maustamattomilla instant-nuudeleilla)
-Miso-keittoainekset, miso-tahna+dashi (Helsingistä saa ostettua purnukoissa miso-tahnaa, johon on lisätty dashi valmiiksi. Stockmann myy kuivavalmistetta, joka ei kuitenkaan ole ihan sama asia)
-Kevätsipulia
-(vapaa valintaista lihaa tai muuta lisäkettä)

Keitä miso-keitto lisäämällä lähes kiehuvaan veteen miso-keittoainekset (itse pidän reilusti maustetusta versiosta). Sekoita. Lisää udon-nuudelit. Sekoita. Lisää vapaavalintainen lihaeines. Sekoita. Kaada seos kuppiin, ripottele päälle kevätsipulia pilkottuna. Nauti.

Koko roska maksaa siis noin 50 senttiä per annos. Miso-keittoainekset ovat suunnilleen kalleimmat ostokset. Loistosettiä ja nälkä lähtee.

Status Update

Terve.

Vaikka edellisessä blogiartikkelissani käsittelin juurtajaksaen Shorinji Kenpon hienouksia ja historiaa, allekirjoittaneen sosiaalipoliittinen elämäntilanne ei näköjään anna myöten pitkäjänteisen harrasteen harjoittamiseksi. Päätinkin siis siirtää "klubi"-henkisten urheilusuoritteiden ajankohdan myöhemmälle syksylle.

Tällä hetkellä mid-term -tentit rassaavat pahasti vapaa-ajanviettoa, joten lähes koko hereilläolohetki menee kanjeja tankatessa. Jos kanjit alkavat kalvamaan vitutussiementä on vuorossa oman alan kirjallisuuteen tutustuminen. Neljän tunnin potkuhipat eivät siis sovellu aikataulukuvioihin vielä puoleen vuoteen.

Aktiviteettien puutteeseen löytyy kuitenkin lääke. Uji on käytännössä vuoren rinteellä, joten lenkkipolkujen määrä on loputon. Lisäksi sain vinkin paikallisen sairaalan kellarissa sijaitsevasta kuntosalista, jonne pääsisi lepakkotunteinakin. Täytyy siis tsekkailla kehonhallintaan edellä mainittuja aktiviteetteja.

Soittajan sormia myös meinaa kutitella siihen malliin, ettei huuliharpun jammaileva sointi enää riitä täydentämään sielussa heräilevää tyhjiötä. Pikaisen tutkailun perusteella bassojen ja kitaroiden hinnat pyörivät palttiarallaa samoissa lukemissa kuin Koto-Suomessa, joten nokka kohti käytettyjen soittimien varastoa. Umedan Miki-Gakki tarjoaa kohtuullisen valikoiman käytettyjä sähköbassoja. Kunto on uuden veroinen, koska, no edelliset omistajat ovat olleet japanilaisia. Silmääni pistikin Epiphonen nelikielinen T-Bird hintaan 34,000y, joka vastaa lähes eurolleen Suomen hintoja. Kuulin myös huhuja bändikiemuroista kampusalueella, josta löytyy reenitilat ja oletettavasti myös vahvistin/kaappi -komboja käytettäväksi.

Seuraava rahareikä näkyvissä jatkamme...

Shorinji Kenpo

Arvon online-kirjailijallanne on ollut kiireitä. Ikäväkseni olen huomannut viettäväni viikon aikana alle 8 tuntia hereillä omassa asunnossani, joten blogin päivittäminen on jäänyt hieman vähemmälle. Ganbarimasu.

Urheilunarkomanian tyydyttämiseksi olen jo vuosia harjoittanut erinäisiä enemmän tai vähemmän vaarallisia kamppailu-urheilulajeja. Ikäväkseni Kiotoon saavuttuani havaitsin suurehkon aukon budo-lajien tarjonnassa kohdassa jossa tulisi lukea "potkunyrkkeily". Ykkösvalintaani satuttamisurheilun saralla ei siis löytynyt heti kättelyssä, pois lukien yksityiset klubit kaupungin laitamilla. Klubien jäsenistö koostuu kuitenkin hieman vakavanaamaisemmista kavereista, joille potkunyrkkeily on henkireikä eikä niinkään harraste. Verkot siis vesille.

Kyodain kamppailuklubi tarjonta koostuu ensisijaisesti japanilaisista perinnelajeista, karatesta, judosta, aikidosta ja kendosta. Kendo ei minua henkilökohtaisesti kiinnosta, sillä kättäpidemmän heiluttelu kaverin nenää kohti ei ole koskaan harrastemielessä kiinnostanut tiskaamista tai ompelutöitä enempää. Karate taas on erittäin "kata" -painotteinen; harjoitteet ovat hyvin suoraviivaisia ja käsikirjoitettuja, eikä poikkeamia suvaita. Hyvin samanhenkistä kuin kendo, siis peruspiirteiltään. Karate luo myös hieman yksitoikkoisen mielikuvan tasapaksusta jengistä lyömässä ilmaa muodostelmassa. Ei kiitos. Aikido taas ei ole edes kamppailulaji, vaan muistuttaa enemmän capoeira-henkistä ennalta määrättyä kaavatanssia. Judo on ainoa laji, josta minulla on aikaisempaa kokemusta. Judossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pidän henkilökohtaisesti enemmän vastustajan lyömisestä kuin maassa kyhnäämisestä. Laajennetaan skaalaa siis ulkomaalaisiin harrasteisiin.

Rapakon takaisten kamppailulajien kirjo rajoittui nyrkkeilyyn ja taekwondoon. Pari vuotta sitten harjoittelin Japanissa taekwondoa kohtalaisella menestyksellä, mutta käsittääkseni Kyodain klubi on sitä "leppoisampaa" mallia, eli keskittyy enemmän kataan, eikä niinkään TOIMINTAAN. Nyrkkeilystä muodostui siis ykkösvaihtoehto. Nyrkkeily on hieno laji sinänsä, mutta rajoittunut sääntöjensä puitteissa. Potkujen eliminoimisen harjoitteista otan vastaan pitkin hampain.

Lopulta tuttavani kautta sain vinkin Shorinji Kenpo -klubista. Harjoitusajat sopivat aikatauluuni kuin nakki sämpylään, joten ei muuta kuin tsekkaamaan reenit. Kenpo sanana on japanin kielinen yleistermi kiinalaisista kamppailulajeista, jonka englannin kielinen vastine on kung-fu. Kansainvälisellä tasolla kenpo on yhdistelmä karatea ja jujutsua, mikä tietenkin sopi minulle varsin hyvin aikaisemman kokemuksen pohjalta.

Kenpo jaotellaan tyylisuuntien mukaan eri lajeihin. Kenties kansainvälisesti yleisin on Nihon Kenpoa muistuttava hyökkäävä tyylisuunta. Amerikassa kenpo tunnetaan nimellä Kenpo Karate, joka kertoo tyylisuunnasta jo jotain. Käytännössä tyylisuuntien erot näkyvät tekniikoiden pehmeydessä ja hengellisyyden määrässä. Yleisesti ottaen Nihon Kenpo ja Kenpo Karate ovat tyylisuunnista hyökkäävimpiä. Esimerkiksi, Nihon Kenpo sallii otteluissa tekniikoita, jotka ovat kiellettyjä muissa lajeissa. Kyseenalaisimpana näistä kyynärpäälyönti takaraivoon, joka on toki suojattu varusteilla.

Shorinji Kenpo kuuluu Gendai Budo -lajeihin, eli Japanin kamppailulajien uuteen tyylisuuntaan, jotka ovat perustettu Meiji-restauraation jälkeen. Geindai Budo -lajit painottavat kamppailulajien harjoittamista elämän oppina eikä pelkkänä itsepuolustus- tai hyökkäystarkoitukseen opittujen taitojen majana. Shorinji Kenpo yhdistää siis don, eli hengellisen tien tai kasvun ja jutsun, eli tekniikan. Tämä näkyy muunmuassa tiukassa kurissa ja tekniikoiden suorittamisen pendanttisuudessa, sekä buddhalaisen elämänopin liittämisessä dojon toimintaan.

Vaikka hengellinen osa kamppailulajeja on mukana Shorinji Kenpossa, voi se kuitenkin olla brutaali ja tehokas. Kuten mainittua tekniikat ovat yhdistelmä karatea ja jujutsua, eli lukkoja, heittoja, kuristuksia, potkuja ja lyöntejä. Kaikki kehon aseet ovat siis käytettävissä. Perusharjoitus koostuu kata-osuudesta (josta en niin välitä), tekniikkaharjoitteista, sekä sparrauksesta/tekniikkaotteluista (enbu). Normaali-dojossa sparrausta ei harrasteta, mutta onneksi Kyodain dojo sallii pienen leikkimielisen kaverin pieksämisen.

Tästä siis lähtee kenshi-elämä Shorinji Kenpon parissa. Palaillaan.

Showa no hi

Kultaisen viikon ensimmäinen lomapäivä näki auringonnousunsa 29.4 herran vuotta. Kaikkien kollektiiviseksi ikäväksi vuoden 2008 kultainen viikko on niin kutsutusti tynkä. Vuoden pisin lomakausi on pirstoutunut kahden viikon puolelle, joka tekee lomasta nauttimisen lähinnä vitsinpoikaseksi.

Lomakausi potkaistaan käyntiin Showa no hi -vapaapäivällä. 29.4 kunnioittaa keisari Showan syntymäpäivää ja on luonnollisesti viikon paras päivä. Tänä vuonna päivä osui tiistaille mikä tarkoittaa, Kenbo kinebin (constitution day) ja midori no hi (greenery day) sijoittumista seuraavalle viikonlopulle. Ihanne tilanteessa Showa no hi olisi torstai tai perjantai, jolloin kultainen viikko olisi lähes viikon pituinen kodomo no hi (lasten päivä) mukaan laskettuna, mutta kun ei niin ei.

Tällä kertaa ensimmäistä vapaapäivääni vietin kumppanieni kanssa Kioton Kiyomizu-derassa, temppelissä, joka kuuluu UNESCOn suojeluksen piiriin. Luonnollisesti turisteja oli kuin sieniä sienipellolla, mutta vanhana japaninmatkaajana päätin luonnollisesti johtaa iloisen joukkomme oikopolkuja pitkin kohteeseen.

Jouduimme ennen Kiyomizuderaan siirtymistä keskelle japanilaisia hautajaisia läheisessä pientemppelikompleksissa. Vaikkakin surullinen, oli tämäkin kokemus. Ensimmäinen indikaattori hautajaisten pitämisestä ovat kukat temppelin edustalla. Ilmeisesti vainaja oli jonkinmoinen merkkimies, sillä kukkia, surijoita ja "uhrilahjoja" oli pilvin pimein. Temppeli oli myös siitä hienoimmasta päästä, joten rahaa ei maallisessa maailmassa lienee puuttuneen. Mieleenpainuvimpina koko tapahtumassa olivat "uhrilahjat". Omaiset tuovat vainajan viimeistä matkaa varten kaikkea sakesta teen kautta pikkuleluihin, joita luulevat vainajan tarvitsevan tuonpuoleisessa. Lahjat asetetaan seremoniapaikan edustalle järjestelmällisesti, kuten lukuisat kukka-asetelmatkin.

Syy hautajaisten pitopaikalle selvisi pikkupolulla ennen Kiyomizuderan alueelle siirtymistä. Alueella oli massiivisin hautausmaa mitä Japanissa olen nähnyt. Hautakivet ulottuivat lähes silmänkantamattomiin pienessä laaksossa. Ilmeisesti japanilaisen mentaliteetin mukaan myös viimeisen lepopaikan valinnalla on suuri merkitys.

Iloisempia juttuja sitten itse Kiyomizuderasta. Sinänsä temppelialue on tavallinen turistirysä, mutta parilla lisäkäänteellä. Erityisimpänä mainittakoon Tainaimeguri, eli jotakuinkin jumalattaren kohtu. Paikka on pienenpieni luolasto temppelikummun alla. Käytävä on täysin säkkipimeä, joten sisään uskaltautuvat joutuvat turvautumaan ainoastaan tuntoaistiinsa navigoidessaan tunnelia. Vaikka tunnelin pituus on todellisuudessa alle 10 metriä kaikkine käännöksineen, tuntuu se maan alla huomattavasti pidemmältä. Silmiä alkaa kivistämään, ja suuntavaisto katoaa lähes kokonaan. Huippukohtana tunnelin päässä on pimeässä hohtava kivi, jossa on Buddhan symboli. Kiveä pyörittämällä toiveesi toteutuvat ja tunnelista noustessasi olet kirjaimellisesti syntynyt uudelleen.

Harmittavasti kuvaus oli paikassa kielletty, kenties vakavan silmävammasarjan pelossa.

Kaiken kaikkiaan, Kiyomizudera on hyvin kaunis kohde. Vuoren seinämällä sijaitsevasta temppelistä ovat mainiot näkymät alla uumottaviin vihreisiin laaksoihin. Ainoana harmina ovat vain muut turistit.

Mieli lepää.

Juomasammio osa 3.

Terve kullannuput. Lempikirjailijanne on jälleen kerran suunnannut nokan kohti ostosparatiisin humua. Tällä kertaa laitoimme naapurivaltioiden viisaat päät yhteen ja testasimme miltä näyttää paikallinen Liquor Mountain, ihan sisältä käsin tarkasteltuna.

Paikka on siis paikallinen Alko, sillä erotuksella, että luonnollisesti Japanissa ei ole Suomen tyylistä monopolia alkoholituotteiden myynnin suhteen. Liquor Mountain -ketjun edustajia löytyy lähinnä asutusalueilta, eli Osakan keskustasta näitä keitaita on vaikea paikallistaa.

Ensi vaikutelmana huomatessani kauppakeskuksen kokoisen kompleksin jättimäisine valotauluineen oletin paikan olevankin juuri sitä. Totuus oli toki kaukana oletetusta. Liquor Mountain on jokaisen Japanilaisen viinanpirutarpeisiin erikoistunut kompleksi. Paikallinen alkoholin jälleenmyyjä on silmäarviolta noin 700 neliön kokoinen. Jos ihmettelette miksi ihmeessä viinakaupan täytyy olla supermarketin kokoluokkaa, ihmettelette oikein.

Viinavuori tarjoaa kaiken harvinaisista viskeistä shochun kautta miksereihin ja pikkunaposteltaviin. Itse asiassa naapurikorttelissa nököttävä isojen poikien karkkikauppa sisälsi raaka-arviona ainekset jokaiseen tunnettuun drinkkiin ja sekoitukseen. Lisäksi tarjolla oli kaikki markkinoilla olevat kotimaiset olutmerkit, sekä suosituimmat importit. Mielenkiintoisena kuriositeettina paikasta löytyi "shochu-seinä", noin 15 metrin pituinen talon pääty täytettynä lattiasta kattoon mitä ihmeellisimmillä shochu-merkeillä. Ihmeellistä oli myös se, ettei vierekkäin (päällekkäin/alekkain) ollut yhtään samanmerkkistä pulloa. Merkkivalikoima ulottui siten useaan sataan.

Teille, joille jäi kysymys siitä mitä shochu on seuraa lyhyt oppimäärä paikallisen tinnerin syntyyn. Shochun synnystä voidaan olla kahta mieltä; eräät oppineet väittävät japanilaisen shochun tulleen Kyushun-saarelta, toiset (kuten minä) uskovat sen alunperin tulleen Etelä-Koreasta tai muualta manneraasiasta, jossa sama aine kulkee nimellä Soju. Koska japanilaiset ovat aina olleet taitavia kopioimaan (vrt. kirjoitusjärjestelmä jne.) uskoisin shochun olevan myös import-kamaa.

Shochun valmistusmenetelmänä toimii tislaaminen (toisin kuin saken valmistus, joka vastaa viinin valmistusta), eli periaatteessa shochu on Japanin vastine pontikalle. Shochu-mäski tehdään joko riisistä, bataatista tai ohrasta, mutta myös peruna ynnä muut mielenkiintoiset einekset ovat päätyneet aikojen saatossa osaksi shochu-maailmaa. Tavara on suhteellisen halpaa, noin 1000 yeniä pullo (0,5l - 0,7l). Alkoholipitoisuus pyörii yleensä 25% tietämillä, mutta pitempään kypsyneissä tuotteissa on havaittu myös 40% hipovia lukuja. Maku vaihtelee hirvittävästä maukkaaseen, joten myös tästä syystä valinnanvapautta on noudatettava. Yleensä kuitenkin pullon kyljessä on kolmiarvoinen asteikko aineen mausta, tärpätistä mietoon. Yleisesti ottaen kannattaa välttää 辛 (karai)　tai 黒 (kuroi) merkeillä varustettuja kanistereita, ellei tiedä varmasti pitävänsä mausta. Nautintotavat myös vaihtelevat kuluttajakohtaisesti. Vanhat papat tykkäävät juoda shochunsa joko jäiden kera tai veteen laimennettuna, nuorekkaat vetävät aineen drinkkinä, eli sekoitettuna johonkin imelähköön limonaadijohdannaiseen. Henkilökohtaisena suosikkina mainittakoon mugi (ohra) -shochu, miedon makuinen, jäillä.

Juomasammio osa 2.

Juomasammio-osiomme uusimmassa julkaisussa käsittelemme Japanin terveyshulluuden multihuipentumaa, Real Goldia. Taustatutkimuksen perusteella Japanilainen itsensä kehittämisen kulttuuri on kaksikantainen, toisella puolella vaakaa painavat järjetön alkoholinkulutus ja röökin polttelu, toisella taas vihreän teen terveysvaikutusten ylistys ja lukemattomat vitamiinihenkiset potenssijuomat. Real Gold, henkilökohtainen suosikkini.

Onnenkantamoisena satuin oppimaan juuri ennen kirjoituksen julkaisua lisäainetta tarkoittavat kanjit. Tämä tekikin Real Goldin arvostelusta huomattavasti helpompaa. Huhujen mukaan kaikki ravinto, joka ei erikseen ole valmistettu ilman lisäaineita Japanin maaperällä sisältää erinäisiä mielenkiintoisia kemikaaleja hulppeat määrät. Odotettavissa onkin (kuulopuheiden mukaan) mitä erikoisempien syöpäsairauksien sarja seuraavan vuosikymmenen tietämillä, johtuen tavallisen riisinkin käsittelystä jo peltotiloilla. Miksi Lawson sekatavarakaupan riisikakku kananmunalla ja tonnikalalla säilyy jopa viikon syömäkelpoisena tavallisessa muovikelmussa? Mystistä.

No sitten itse asiaan. Real Gold on ennenkaikkea vitamiinivalmiste. Listalta löytyy C, B2, B6, Niasiini (B3), asparagiini (ilmeisesti joku aminohappo) sekä mystinen vitamiini P (jos joku tietää mitä se tekee niin valaiskaa toki minuakin). Myyntilausekkeen mukaan Real Gold tekee juojastaan SKARPIN ja TERHAKKAAN. Mitä nyt useampi kulutettuani olen kokenut, niin plasebolta se haiskahtaa. Sisällysluettelon perusteella juoma kuitenkin sisältää kiitettävän määrän tarvittavia vitamiineja, joskin järjetön määrä lisäaineita luultavasti tasaa terveysvaikutuksen nollaan. Maku on tosin energiajuomista totuttua maukkaampi.

Kaiken kaikkiaan 190ml (ihmeellinen tasaluku) sokerista nestettä kirkastaa päivää ainakin näennäisesti. Maku on hyvä, hiilihappoa on sopivasti, kaiken kaikkiaan hyvä paketti. Kylmänä ostettuna 100-120 yenin hintaan automaatista auttaa jaksamaan loputtoman jalkakäytävän kuumuutta. Mutta miten ihmeessä nämä terhakat tölkit säilyvät automaatissa juomakelpoisina parhaimmillaan yli vuodenkin? Mystistä.

8/10.

Reissun päällä taas

Tasapainon säilyttämiseksi ja kiireisten viikkojen vastapainoksi seikkailunhaluinen suomalaiskolli pyrkii viettämään viikonloppunsa mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Tällä kertaa kohteena olivat paikalliset nähtävyydet majoitusalueen läheisyydessä.

Lauantain sarastaessa eksploraatioporukkamme hilpeissä ja vähemmän hilpeissä tunnelmissa suuntasi kohti kuuluisaa Geikkeikan Okura Sake -museota Fushimissa. Sattumalta ennalta määrätty kohteemme oli vain kivenheiton päässä majoituksesta, joten aamulla herääminen oli vähemmän hankalaa. Museo on myös yksi Rekishi Kaido pysähdyksistä, joka käytännössä tarkoittaa suurta määrää japanilaisia turisteja keräämässä leimoja kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Gekkeikan on alunperin perustettu jo vuonna 1637, joten nyt puhutaan kohtuu historiallisesti juottolasta. Toki täytyy muistaa, että vaikka sake (nihonshu) on alkoholijuoma, sen symbolinen arvo on kuitenkin paikallisille huomattavasti tärkeämpi ylpeyden lähde. Paikasta löytyi niin vanhat kunnon sakevehkeet kuin maistiaiskoppi, mikä passasi kyllä paikallisillekkin. Paikka on kuuluisa pohjavedestään, joka on kuulemma "erityisen pehmeää" ja imetään jostain supersyvältä maan uumenista. Eli ei normihanatuotetta. Kenties hämmentävin artikkeli museon sisällössä oli sakepullo joka oli leimattu "Made In Occupied Japan", eli edes sodan jälkimainingit eivät lannistaneet saketuotantoa Gekkeikanin pioneerien syvissä riveissä. Huomattavaa etiketissä on myös käytetty kieli, joka poikkeaa paikallisesta vähintään valtameren verran.

Toisena artikkelina lauantain excursiolla oli Byodoin temppeli, myös kivenheiton päässä kämpästäni, Ujissa. Englantilaisittain paikka on Feenix-temppeli, ja kuuleman mukaan sisältääkin taruolennon hahmotuksia, mutta valitettavasti sisäänpääsy ei onnistunut tällä kertaa. Maisemat temppelialueella ovat kerrassaan mainiot. Seesteinen vuoristomaisema jokiatmosfääreineen luo mukavan vastapainon Osakan vilkkuvaloille ja teknoränkytykselle. Eli mieli lepää.

Byodoin temppeli on yksi vanhimpia puurakennuksia alkuperäismuodossaan. Vaikka maali on jo rapistunut ja ajan patina peittää rakennuksen julkisivua, ei se koskaan ole kärsinyt tulipalosta, kuten niin moni muu aikalaisensa. Esimerkiksi Narassa sijaitseva Todaijin temppeli on joutunut usean tulipalon ja maanjäristyksen uhriksi, joten se ei ole enää läheskään alkuperäisessä muodossaan. Paikan tärkeydestä kertoo myös sen ikuistus 10 jenin kolikon kääntöpuolelle.

Kivaa oli, palaillaan.

Katukaupan katsu-don

Kuulemani mukaan ihmiset käyttävät ravintoaineita polttoaineina. Siksipä päätin aamupäiväisen ajattelurupeaman tiimoilta metsästää käsiini einestä, joka virkistää mieltä ja kehoa. Kello 12 Kyodain kampuksella tuoksuukin bento-lounaiden kutsuvat aromit, joiden lomasta löytyi myös tämänkertainen katsu-don ruoka-aatelin edustaja. Katukaupan katsu-don.

Kyodain opiskelijapoppoo on monituhatpäinen, joten nälkäisiä suita on syytä ruokkia mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Ilmeisesti kampusalueella kaupustelu on kielletty, joten auringon ollessa korkeimmillaan paikalliset katukauppiaat avaavat kojunsa porttien tuntumassa. Bento-koteloiden hinta lokaaleiden kärryistä on myös hyvin siedettävä, joten paikalliset suosivatkin huomattavissa määrin epämääräisiä kadun antimia paikallisten kauppojen gourmet aterioiden ja robottilähtöisten bento-boksien yli. Hinta pyörii noin 350 yenistä 500 yeniin, ja juoma irtoaa 100 kompaktihintaan, mikä vetää vertoja jo Lawsonillekkin.

Tämän päiväinen katsu-don tuli maksamaan japanilaisen teen kera tasan 500 yeniä. Rakenne oli yleisesti totutusta hieman poikkeava. Alimmaisena luonnollisesti riisipeti, seuraavana kaalisalaattia jonka päälle on aseteltu possuviipaleet. Kananmunaosuus on toteutettu puolilöysällä uppopaistomunalla, eli ei normaalilla kokkeli-soosi -sekoituksella. Soosi osuus toteutettiinkin kyseisessä pimeän ruuan kojussa vapaavalintaisella kertasoosipurkilla. Vanhana chili-entusiastina valitsin tietenkin tulisen, joka myöhemmin osoittautui Heinz Mexican -ketsupiksi. Valintana olisi tietty voinut olla oikea katsu-don soosi, mutta... elä ja opi.

Maku sen sijaan oli kohtalaisen erinomainen. Vaikka uppopaistettu puolilöysä kananmuna on hieman liberaali katsu-don -annokseen, toimi se hyvin riisin sekaan muljautettuna. Liha oli hyvin paistettu, rasvainen ja mehukas. Kyljessä oleva keltainen inkivääri tuo omaa lisämakuaan syömisen lomaan, joskin kulinaristisen oikeaoppisesti se tulisi lappaa ääntä kohti ensimmäisenä, ns. puhdistamaan makuhermoja. Itse annoksessa häiritsevänä tekijänä oli don-gatsu annoksista tuttu salaatti. Hieman nahistunut ja liian pitkiksi siivuiksi leikattu kaali lähinnä häiritsi makuhermojen tanssia. Myös chili-ketsuppi osoittautui lieväksi virheeksi, sillä se ei todellakaan sovi ruokakulttuurin aatelisen, katsu-donin, seuraksi.

Kaiken kaikkiaan, käsin tehty, kotoisen makuinen, pari virhelaskelmaa sisältävä, mutta hinta-laatu -suhteeltaan erinomainen lounas. Ei täydellinen, mutta jätti hyvän mielen. 7/10.

Hautis ostoksilla

Taas vierähti viikonloppu Osakassa, ja rahaa paloi. Ennen reissuun lähtöä päätin hommata kätöseeni joko PSP:n tai Nintendo DS:n lähinnä siksi, että PC-pelien määrä on Japanissa kohtuu vähäinen. Vanhana gamerina pelinarkoosi tulee saavuttaa vähintään kerran viikossa joten...

Lopulliseen päätökseen vaikutti huomattavasti Nintendo DS:n laaja valikoima sanakirjoja. Venäläiseltä kielikurssikumppaniltani sain vinkin DS:lle löytyvästä englanti-japani -kanji-sanakirjasta, jossa on kanjien käsikirjoitusmahdollisuus kosketusnäytölle. Huhujen mukaan myös oikeiden pelien valikoima on laajempi Japanissa DS:lle joten voitto molemmin puolin.

Siispä nokka kohti Osakan Bic Cameraa. Taskusta löytyi vielä vuoden vanha Yodobashi Cameran kanta-asiakaskortti, mutta käsittääkseni bonarit olivat umpeutuneet. Nintendo DS irtosi 16,800 yenillä ilman mitään erikoisuuksia. Lisäksi vaadin saada kanta-asiakaskortin (pointto-kaado) Bic Cameraan, joten kanji-sanakirja ja Zelda tulivat palttiarallaa 1000 yeniä halvemmiksi. Ei paha, mutta myöhemmin kuljaillessani Tsutaya-kirjakaupan alakerrassa Dotonborilla löysin kaipaamani Phoenix Wright -pelin vierestä myös kyseisen Zeldan käytettynä 2000 yeniä halvemmalla. Harmitti. Kaiken kaikiaan kaksi peliä, sanakirja ja konsoli tulivat maksamaan vajaat 25,000 yeniä (noin 160 euroa, jollen väärin laskenut), joten olen kohtuu tyytyväinen. Vertailukohtana esimerkiksi oikea elektroninen kanji-sanakirja, jossa on käsinkirjoitus mahdollisuus: 59,000 yeniä.

Nyt hieman laitetta värkänneenä olen kyllä tyytyväinen hankintaan. Pääsin huomattavasti halvemmalla, ja tekemisen puute tunnin kestävien päivittäisten junamatkojen aikana on taklattu näppärästi. Myös Japanilaisten pendanttius tavaroiden säilyttämisessä on minulle voitto, sillä käytetyt pelit maksavat vain 1000-3000 yeniä riippuen julkaisuvuodesta. Tavaran laatu on lähes uuden veroinen, joten uusien pelien ostaminen ei ole missään nimessä järkevää. Seuraava iso ostos olisikin sitten Nikonin D60, joka aikaisempien ennakkotietojen perusteella tulisi sittenkin maksamaan noin 80,000 yeniä ilman kitti-linssiä. Saa nähdä olisiko tämän kuun lopussa kamera laukun pohjalla.

Hautiksen Reseptinurkkaus osa 2. Korealainen maki-sushi

Kullanhöpönassukat ja kaikki kotikokit siellä ruudun takana. Nyt muistiinpanot nurkkaan ...

Seuraavaksi käymme yhdessä läpi kuinka syntyy korealainen maki-rulla. Ensimmäiseksi tulisi opetella perusasiat. Sushiriisiksi käy joko suoraan Stockmannin ihmemaasta ostettu Blue Dragonin sushi-riisi (pirun kallista) tai 50/50 sekoitus sushiriisiä ja halpaa puuroriisiä. Ohje sushiriisin tekoon löytyy täältä. Sushiriisin maustamisessa voi käyttää omaa makua ja harkintaa, mutta esitelty ohje on hyvinkin toimivaksi todettu. Puolesta kilosta riisiä tulee syötävää noin 4-5:lle hengelle riippuen tietenkin rullien koosta (kts. alla)

Seuraavaksi Korealaiset einekset (riisin lisäksi):
-Seesamiöljyä (Stockmann)
-Makeaa barbeque- tai yakiniku-kastiketta
-Suolaa
-Nakkeja
-Jauhelihaa
-Kananmunaa (kokkelina)
-Ravunlihaa siivuina (Stockmann pakaste)
-Tuoretta pinaattia
-Porkkanaa (raastetta)
-Kurkkua (ilman pehmeätä keskiosaa)
-Nori-levyjä
-Rullausalusta

Sushin teko aloitetaan sisälmysten valmistamisella. Kaikki paistaminen tapahtuu seesamiöljyssä. Eli pilko nakit pikkurillin kokoisiksi siivuiksi ja paista + suolaa maun mukaan. Paista jauheliha ja mausta BBQ- tai yakiniku-kastikkeella. Paista kananmuna seos pannulla ohueksi lätyksi ja leikkaa siivuiksi. Huuhtaise tuore pinaatti ja pyörittele seesamiöljyssä ja suolassa. Paista porkkanaraaste kevyesti ja lisää suolaa. Pilko kurkku siivuiksi. Raputikut ovat valmiita annosteltaviksi.

Seuraavaksi opetellaan pyörittelemään maki-rulla. Videossa näkyvät kaikki perusasiat, sillä erotuksella, että korealainen maki-rulla kostutetaan seesamiöljyllä ja veitsi jolla leikkaat palaset olisi myös hyvä kostuttaa samalla tavaralla. Eli lado jokaista einestä kohtuu keko pitkittäin riisin päälle ja rullaa. Muista kuitenkin, että kyse on sushista eli esille panolla on suuri merkitys. Värien olisi siis hyvä olla hieman yhtenäisiä :)

Siinäpä se. Maki-rulla. Ei muuta kuin kokeilemaan.

ps. Yllä olevassa kuvassa paikalliset einekset auki rullattuna.

Risteyksiä

On niitä paljon kun yrittää päästä paikasta A paikkaan B, väärää kautta. Ensimmäinen viikonloppu meni leppoisasti Osakassa kuljaillessa. Yakiniku maistui ja tarttuipa mukaan yksi CD:kin.

CD:n tarina alkaakin lempipelistäni, Drum Maniasta. J-maan savuisiin peliluoliin on saapunut jo versioon 4 ehtinyt rumpupelikompleksi. Tietenkin allekirjoittaneen piti tuhota pari tonnia uusiin biiseihin. Aikaisemmista versioista poiketen, tällä kertaa mukaan oli tullut pari tiukkaa kipaletta kuten naisihanteeni epitomian Arch Enemyn Nemesis ja tietenkin Paranoid! Biisejä hakatessa löytyi myös Cellador-nimisen bändin kappale, joka iski sen verran, että pitihän se levy etsiä käsiini. Levy oli sen verran iäkäs, että jouduin kiertämään parit kolmet kaupat tunnin sisään ennenkuin levy taskun pohjalle ajautui. Iron Maidenia speedmetallina. Toimii.

Maanantaina sain labrassani koneen lopultakin toimimaan. Kaikki piti tietenkin asentaa uudestaan, kuinkas muutenkaan, mutta nyt pelaa. Huomenna alkaa sitten kielirupeama, joka täyttää kalenterin seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Saa nähdä miten tasokoe menee. Tarkoitus olisi aloittaa heti edistyneemmältä leveliltä, mutta se on kokeen takana. Peukkuja.

Yllättävän nopeasti muuttuvat myös makutottumukset. Viikko riisi- ja nuudelidieettiä aiheutti yllättävän bigmac-himon hollantilaisen paskiaisen johdosta. Hampurilaiset tulisi yleisesti ottaen olla yhtä paheksuttavia kuin kakkosella käynti, ja niiden syönti tulisi tapahtua pimeässä ja samassa paikassa. Suunta siis kohti kultakaaria, jossain "vasemmalla". Tunnin kävelyn ja yhden Muse-levyn jälkeen päätin kääntyä kuitenkin kotia kohti tuon maagisen ostoskeskuskompleksin ja rasvan hajun piileskelevyyden johdosta. Nyt ainakin tiedän missä päin Ujia ei ole ostoskeskusta saatika mäkkäriä.

Onni onnettomuudessa, sillä Lawson sekatavarakauppa tarjosi antimistaan ensimmäisen arvosteluun pääsevän katsudon-annoksen. Annos oli noin 3 euroa maksava yakisoba/katsudon-kombo. Ei mitään kallista tavaraa. Yakisoba osuus oli lähinnä yhtä tyhjän kanssa. Mauton ja sitkeä. Katsudon puoli sen sijaan maittoi väsyneelle matkalaiselle. Maku on hieman makeampi kuin tuoreena ostettu vastapaistettu don-voitto, mutta menee alas kuitenkin ilman ongelmia. Liha on hieman kuivahkoa, luultavasti pakastetta, joka on sulatettu annosta varten. Kuorrutus ei myöskään ole rapeaa nähnytkään, joten mieleen tulee lähinnä pulla... täynnä lihaa. Lawsonin erikoisuutena ovat herneet kananmunan seassa, jotka toimivat, mutta kieltämättä ovat hieman liian makeita kokonaisuutta ajatellen.

Kaiken kaikkiaan annokselle 3/10 pistettä. Perushuttua, parempaa kuin suoraan pakkasesta, mutta kuitenkin mikroaterian korvike. Ei täytä maarua, mutta ei ole myöskään liian pieni. Jos ei parempaa löydy kello 0100 yöllä niin ei muuta kuin Lawsonin annos navan alle ja tuutimaan.

Juomasammio osa 1.

Ja ettei meno äityisi liian tylsäksi niin korkkaan Juomasammion ensimmäisen osan samaan hengen vetoon.

Kohteena Kirinin Sparkling Hop, "The Flavor Of Frozen Hop". Lawsonista tarttui mukaan suosikki olutmerkkini uusin tuotos. Luonnollisesti alkoholipitoisuus on 5% kuten lähes kaikissa japanilaisissa lagereissa. 160 jenin hintakin on kiitettävässä luokassa. Maku on tosin hieman toista.

Ensikäden kokemusta jäätyneen humalan mausta allekirjoittaneella ei ole, mutta uskallan väittää sen koostuvan suunnilleen siitä mitä purkki lupaa. Suomi-lagereihin verrattuna hieman ärhäkämpi head, joka kuitenkin tasapainottaa olematonta jälkimakua mukavasti. Makua voisi kuvailla kirpeäksi, ja hieman kuivakkaaksikkin, mutta kuitenkin yleisen japanilaisen periaatteen mukaan vetiseksi. Ensimmäiset mielikuvat ovat niin sanoituissa keinotekoisissa oluissa, joita Japanin markkinoilla on useita. Tölkki kuitenkin lupailee ehtaa tavaraa.

Kirpeä, lähes jälkimauton, hieman vetinen, ei pahaa, muttei hyvääkään, 5/10.

Perillä oloa

Jotkut ovat perillä, eräät eivät. Allekirjoittanut kuuluu näennäisesti siihen ensimmäiseen kategoriaan. Siisti kämppä Kyotossa on korkattu ja nettikin pelaa kuin unelman lähettiläs. Pieni pintavitutus kuitenkin painaa päälle lähinnä perillä olemattomien johdosta.

Ensin aina negatiiviset asiat. Alunperin sankarillanne oli suunnitelmissa muusikon ura rapakon takana, joka kuitenkin kariutui alkumetreillä Helsinki-Vantaan check-inniin. Jostain käsittämättömästä syystä golf-bägi on niin kutsuttu "työväline" kun taas bassokitara on ylimääräinen matkatavara. Lyhyestä virsi kaunis, joko ostan uuden lankun J-maasta tai kikkailemme vanhan basson takaisin kaulaani jotain muuta palvelua käyttäen.

Luonnollisesti Japanilaisten tilaama "e-lippu" ei suoraan toiminutkaan maksutositteena, vaan jouduin maksamaan vajaan 30 euroa veroja paperilipusta lunastettuani sen "e-lippua" vastaan. Kiitän onneani jälkikäteen 0500-ylösnousemuksesta ja pahimpien jonojen ohittamisesta. Se ei kuitenkaan pelasta faktalta, että uusiorakas huuliharppuni ei herätä ainakaan hyväksyntää ja palvontaa turvatarkastajissa. Sekä Helsinki-Vantaa, että Frankfurt saivat kuulla kootut selitykseni tuosta ihanasta soittopelistä. Mutta perillä ollaan...

...ja hieman kahvilla. Edellisellä reissullani kikkailin itselleni japanilaisen kaverin avustuksella ulkomaalaiskortin noin 15 minuutissa. Olisihan se pitänyt arvata, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Saman lipareen hankkiminen Ujissa kesti kaiken kaikkiaan viisi ja puoli tuntia (1,5 tuntia yli normaalin työajan) kiitos massiivisen aasialaisosaanoton vaihtaririntamalla juuri samana päivänä. Pitkän aikaa kirottuani tutustuin kuitenkin kahteen hollantilaiseen sankariin naapurikorttelista, joten kaveririntamaakin sai kasvatettua heti kärkeen. Kaiken lisäksi puskin itselleni flunssanpoikasen Lufthansan ilmastoidusta korkeanpaikan leiristä. Lääkkeeksi nappasin ensimmäisestä apteekkia muistuttavasta estaatista nenäsumutetta, joka ei ainakaan tuoteselosteen mukaan ollut Teräsmiehen hilsettä, vaikka niin olisi voinut luulla. Huomenna olisi ohjelmassa ohjelman selvittäminen, eli miten tulee rahaa ja mistä reijästä se nostetaan. Kai sitä pitää alkaa myös opiskelemaankin.

Ensitunnelmat: Kuin olisi kotiin tullut. Edelliskerran pientä jännäämistä ja uusien asioiden ihmettelyä ei ole havaittavissa. Hommat menevät rutiinilla ja suunnittelen jo etukäteen asioita joiden olemassa olosta tiesin edellisellä reissulla vasta puolen vuoden jälkeen. Ihme hommaa.

Hautiksen Reseptinurkkaus osa 1. Katsudon Oululaisittain

Jotta blogin päivittäminen pyörähtäisi käyntiin kuin mopo talvella, esittelen Hautiksen Reseptinurkkauksen ensimmäisenä tuotoksena supisuomalaisen katsudon reseptini. Kyllähän jokainen pellon tallaaja ja bensalenkkari haluaa silloin tällöin herkutella tai säväyttää treffikumppaniaan kevyellä idän ihmeellä. Nyt se on mahdollista, ja minä sen teille opetan.

Ensimmäiseksi einekset. Paras paikka suunnata klyyvari on Stockmann-nimellä kulkevan tavarataloketjun ruokaosasto. Eksoottisten ruoka-aineiden kohdalla pysähdy hetkeksi ja tartu punaisen puhuvaan purnukkaan, jossa lukee Japanese Rice Vinegar. Etikka kassin pohjalle ja silmäilemään hieman harvinaisempaa ainetta, dashia. Stockmannilta joko löytyy tai ei löydy tätä valmistetta, mutta ei syytä huoleen - ainakin Helsingin Tokyo Kan kansan marketti myy tätä mystistä taikasahramia. Älä kuitenkaan spennaa liikaa. Dashi on periaatteessa vain kuivattua kalamaustetta, joten voit korvata sen erittäin vahvalla kalaliemikuutio.... liemellä.

Sitten hieman tavanomaisemmat raaka-aineet: riisi (basmati tai sushiriisi ns. tarttuvaa riisiä), sipuli, soijakastike (kiinalainen on hyvää), kananmunia, öljyä paistamiseen, ja tärkeimpänä yhtä monta paneroitua possunleikettä kuin syöjiä.　Jos olet superreipas ja muutenkin ässä niin possuleikkeethän voi tehdä itse, mutta normaaleille ihmisille käy hyvin esimerkiksi Kylmäsen esipaistamaton tuote. Lopputuloksena lista kolmelle näyttäisi siis tältä:

- 6 annosta riisiä
- 2 pientä sipulia
- 4 kananmunaa
- 3 paneroitua possuleikettä
- Soijakastiketta
- Riisiviinietikkaa
- Dashia / kalaliemikuutio.... lientä
- Öljyä

Seuraavaksi ohjeet, suositellussa tekojärjestyksessä. Keitä riisi ohjeen mukaan. Yhtä syöjää kohden tulisi olla noin 1,5-2 annosta riisiä. Lisää keitin veteen suolaa. Paista pihvit öljyssä rapeiksi ja leikkaa ne poikittain noin viiteen siivuun syömisen helpottamiseksi. Samalla kun paistat pihvit voit valmistaa itse Soosin. Soosia tulee noin 1 desilitra seuraavalla suhteella: 2/5 osaa soijakastiketta, 3/5 osaa riisiviinietikkaa ja dashia oman maun mukaan (mitä enemmän sen kalaisempaa).　Soosin määrä vaihtelee myös maun mukaan, eli jos testiannoksen jälkeen diggailet vähemmän maukkaasta niin tekaise Soosia hieman pienempi setti. Vatkaile toisella kädellä neljä kananmunaa kokkeliksi.

Kun pihvit ovat valmiita, pilko sipulit joko siivuiksi tai kuutioiksi (siivut ovat helpompaa syötävää puikoilla). Tässä vaiheessa riisi on luultavasti valmis, ja voit annostella sen kolmeen syvään lautaseen/kuppiin. Kolmelle hengelle kuuden riisiannoksen tekeminen tuottaa kohtuu optimaalisen määrän hiilareita.

Lopullinen paistaminen tapahtuu seuraavasti: Lisää kuumalle pannulle noin teelusikka öljyä, ja heitä sipulit öljyn sekaan. Tämän jälkeen lisää kolmas osa Soosista (lue yllä) ja kolmas osa kananmunakokkelista. Ideana on saada munakkaasta noin lautasen kokoinen kasa, joten jos et omaa juuri sen kokoista pannua niin voit "pakottaa" hyytyvän seoksen muottiin lastalla kiusaamalla. Kun kananmuna alkaa hyytymään lisää päälle pilkottu possuleike ja painele sitä hieman kananmunan sisään. Kananmunan tulee olla vielä hieman päältä juoksevaa kun kaadat sen riisin päälle "peitteeksi" (Mikäli omaat optimaalisen kokoisen pannun on hyvä lisätä possuleike ensin Soosin ja sipulin päälle, jotta se imee aavistuksen makua). Toista n-kertaa.

Lopputuloksen näette otsikon kulmilla.

Prologi

Noniin kullanmussukat ja höpönassut,

Kohta olisi lähtö ovella. Lentoliput ovat sopivassa mytyssä taskunpohjalla ja passissa on parin vuoden viisumi. J-maan kutsuhuuto kajahtelee jo tärykalvojen pinnalla, herättäen ristiriitaisia tuntemuksia pelihallien palosta ja armottomasta spennaamisesta koulun penkillä.

Jos jotain täytyy sanoa aikaisempien kokemusten pohjalta niin tämän kertainen, hieman pidennetty, Japanin keikkani on pakkaamista vaille valmisteltu. Opinnot, raha-asiat ja asunto ovat tukevasti pulkassa, ja työpaikkakin on viilailtu päiväjärjestyksestä ensi kuusta alkaen. Muuttoilmoitukset ja vakuutukset ovat myös epäselvästi postilaatikon uumenissa, joten mikään maallinen ei enää reissun tielle tule. Edellinen excursioni venähti tarkalleen vuoden mittaiseksi, jolloin korkeimmat byrokratian kompastuskivet tuli käytyä läpi, eikä tällä kertaa suurempia ongelmia ole lähdön suhteen ollut. Viisumin hakemiseenkin meni tarkalleen 20 minuuttia, eli noin kaksi kuukautta vähemmän kuin edellisellä kerralla. Konkarin lisää? Kuka tietää. Raha-asiat odotattivat itseään, tietenkin, pisimpään, mutta niistä selvittyä valmistaudutaan vain henkisesti koneen rullaamiseen kiitoradalle, ja rauhoittavaan suihkujettien hurinaan.

Asiaan. Tämän blogin tarkoituksena on dokumentoida aikaani Japanin maassa, kenties hieman sinivalkoisin silmin. Eräänlainen teemallinen matkapäiväkirja soveltuu niin omien muistojen tallettamiseen, kuin kohtaamistani haasteista kiinnostuneiden itsensä sivistämisen keitaaksi. Vahingosta viisastuneena valitsin tällä kertaa päiväkirjalleni (tai viikkojulkaisulleni, katsotaan nyt) teeman, josta jaksan arvon neideille kertoa - ruokakulttuuri. Olen empiiristen kokeilujeni perusteella päätynyt seuraavaan: maa on juuri niin hyvä kuin tarjoiltava ruoka. Mikä siis parempi vinkkeli kuin safkaloiden seuraaminen, ja samalla kuvallisten tarinoiden kertominen seikkailuistani. Blogini otsikon etymologiakin kertoo jo ristiretkeni päämäärästä.

Maailman parhaan katsudonin metsästys alkakoon.