Showa no hi

Kultaisen viikon ensimmäinen lomapäivä näki auringonnousunsa 29.4 herran vuotta. Kaikkien kollektiiviseksi ikäväksi vuoden 2008 kultainen viikko on niin kutsutusti tynkä. Vuoden pisin lomakausi on pirstoutunut kahden viikon puolelle, joka tekee lomasta nauttimisen lähinnä vitsinpoikaseksi.

Lomakausi potkaistaan käyntiin Showa no hi -vapaapäivällä. 29.4 kunnioittaa keisari Showan syntymäpäivää ja on luonnollisesti viikon paras päivä. Tänä vuonna päivä osui tiistaille mikä tarkoittaa, Kenbo kinebin (constitution day) ja midori no hi (greenery day) sijoittumista seuraavalle viikonlopulle. Ihanne tilanteessa Showa no hi olisi torstai tai perjantai, jolloin kultainen viikko olisi lähes viikon pituinen kodomo no hi (lasten päivä) mukaan laskettuna, mutta kun ei niin ei.

Tällä kertaa ensimmäistä vapaapäivääni vietin kumppanieni kanssa Kioton Kiyomizu-derassa, temppelissä, joka kuuluu UNESCOn suojeluksen piiriin. Luonnollisesti turisteja oli kuin sieniä sienipellolla, mutta vanhana japaninmatkaajana päätin luonnollisesti johtaa iloisen joukkomme oikopolkuja pitkin kohteeseen.

Jouduimme ennen Kiyomizuderaan siirtymistä keskelle japanilaisia hautajaisia läheisessä pientemppelikompleksissa. Vaikkakin surullinen, oli tämäkin kokemus. Ensimmäinen indikaattori hautajaisten pitämisestä ovat kukat temppelin edustalla. Ilmeisesti vainaja oli jonkinmoinen merkkimies, sillä kukkia, surijoita ja "uhrilahjoja" oli pilvin pimein. Temppeli oli myös siitä hienoimmasta päästä, joten rahaa ei maallisessa maailmassa lienee puuttuneen. Mieleenpainuvimpina koko tapahtumassa olivat "uhrilahjat". Omaiset tuovat vainajan viimeistä matkaa varten kaikkea sakesta teen kautta pikkuleluihin, joita luulevat vainajan tarvitsevan tuonpuoleisessa. Lahjat asetetaan seremoniapaikan edustalle järjestelmällisesti, kuten lukuisat kukka-asetelmatkin.

Syy hautajaisten pitopaikalle selvisi pikkupolulla ennen Kiyomizuderan alueelle siirtymistä. Alueella oli massiivisin hautausmaa mitä Japanissa olen nähnyt. Hautakivet ulottuivat lähes silmänkantamattomiin pienessä laaksossa. Ilmeisesti japanilaisen mentaliteetin mukaan myös viimeisen lepopaikan valinnalla on suuri merkitys.

Iloisempia juttuja sitten itse Kiyomizuderasta. Sinänsä temppelialue on tavallinen turistirysä, mutta parilla lisäkäänteellä. Erityisimpänä mainittakoon Tainaimeguri, eli jotakuinkin jumalattaren kohtu. Paikka on pienenpieni luolasto temppelikummun alla. Käytävä on täysin säkkipimeä, joten sisään uskaltautuvat joutuvat turvautumaan ainoastaan tuntoaistiinsa navigoidessaan tunnelia. Vaikka tunnelin pituus on todellisuudessa alle 10 metriä kaikkine käännöksineen, tuntuu se maan alla huomattavasti pidemmältä. Silmiä alkaa kivistämään, ja suuntavaisto katoaa lähes kokonaan. Huippukohtana tunnelin päässä on pimeässä hohtava kivi, jossa on Buddhan symboli. Kiveä pyörittämällä toiveesi toteutuvat ja tunnelista noustessasi olet kirjaimellisesti syntynyt uudelleen.

Harmittavasti kuvaus oli paikassa kielletty, kenties vakavan silmävammasarjan pelossa.

Kaiken kaikkiaan, Kiyomizudera on hyvin kaunis kohde. Vuoren seinämällä sijaitsevasta temppelistä ovat mainiot näkymät alla uumottaviin vihreisiin laaksoihin. Ainoana harmina ovat vain muut turistit.

Mieli lepää.

Juomasammio osa 3.

Terve kullannuput. Lempikirjailijanne on jälleen kerran suunnannut nokan kohti ostosparatiisin humua. Tällä kertaa laitoimme naapurivaltioiden viisaat päät yhteen ja testasimme miltä näyttää paikallinen Liquor Mountain, ihan sisältä käsin tarkasteltuna.

Paikka on siis paikallinen Alko, sillä erotuksella, että luonnollisesti Japanissa ei ole Suomen tyylistä monopolia alkoholituotteiden myynnin suhteen. Liquor Mountain -ketjun edustajia löytyy lähinnä asutusalueilta, eli Osakan keskustasta näitä keitaita on vaikea paikallistaa.

Ensi vaikutelmana huomatessani kauppakeskuksen kokoisen kompleksin jättimäisine valotauluineen oletin paikan olevankin juuri sitä. Totuus oli toki kaukana oletetusta. Liquor Mountain on jokaisen Japanilaisen viinanpirutarpeisiin erikoistunut kompleksi. Paikallinen alkoholin jälleenmyyjä on silmäarviolta noin 700 neliön kokoinen. Jos ihmettelette miksi ihmeessä viinakaupan täytyy olla supermarketin kokoluokkaa, ihmettelette oikein.

Viinavuori tarjoaa kaiken harvinaisista viskeistä shochun kautta miksereihin ja pikkunaposteltaviin. Itse asiassa naapurikorttelissa nököttävä isojen poikien karkkikauppa sisälsi raaka-arviona ainekset jokaiseen tunnettuun drinkkiin ja sekoitukseen. Lisäksi tarjolla oli kaikki markkinoilla olevat kotimaiset olutmerkit, sekä suosituimmat importit. Mielenkiintoisena kuriositeettina paikasta löytyi "shochu-seinä", noin 15 metrin pituinen talon pääty täytettynä lattiasta kattoon mitä ihmeellisimmillä shochu-merkeillä. Ihmeellistä oli myös se, ettei vierekkäin (päällekkäin/alekkain) ollut yhtään samanmerkkistä pulloa. Merkkivalikoima ulottui siten useaan sataan.

Teille, joille jäi kysymys siitä mitä shochu on seuraa lyhyt oppimäärä paikallisen tinnerin syntyyn. Shochun synnystä voidaan olla kahta mieltä; eräät oppineet väittävät japanilaisen shochun tulleen Kyushun-saarelta, toiset (kuten minä) uskovat sen alunperin tulleen Etelä-Koreasta tai muualta manneraasiasta, jossa sama aine kulkee nimellä Soju. Koska japanilaiset ovat aina olleet taitavia kopioimaan (vrt. kirjoitusjärjestelmä jne.) uskoisin shochun olevan myös import-kamaa.

Shochun valmistusmenetelmänä toimii tislaaminen (toisin kuin saken valmistus, joka vastaa viinin valmistusta), eli periaatteessa shochu on Japanin vastine pontikalle. Shochu-mäski tehdään joko riisistä, bataatista tai ohrasta, mutta myös peruna ynnä muut mielenkiintoiset einekset ovat päätyneet aikojen saatossa osaksi shochu-maailmaa. Tavara on suhteellisen halpaa, noin 1000 yeniä pullo (0,5l - 0,7l). Alkoholipitoisuus pyörii yleensä 25% tietämillä, mutta pitempään kypsyneissä tuotteissa on havaittu myös 40% hipovia lukuja. Maku vaihtelee hirvittävästä maukkaaseen, joten myös tästä syystä valinnanvapautta on noudatettava. Yleensä kuitenkin pullon kyljessä on kolmiarvoinen asteikko aineen mausta, tärpätistä mietoon. Yleisesti ottaen kannattaa välttää 辛 (karai)　tai 黒 (kuroi) merkeillä varustettuja kanistereita, ellei tiedä varmasti pitävänsä mausta. Nautintotavat myös vaihtelevat kuluttajakohtaisesti. Vanhat papat tykkäävät juoda shochunsa joko jäiden kera tai veteen laimennettuna, nuorekkaat vetävät aineen drinkkinä, eli sekoitettuna johonkin imelähköön limonaadijohdannaiseen. Henkilökohtaisena suosikkina mainittakoon mugi (ohra) -shochu, miedon makuinen, jäillä.

Juomasammio osa 2.

Juomasammio-osiomme uusimmassa julkaisussa käsittelemme Japanin terveyshulluuden multihuipentumaa, Real Goldia. Taustatutkimuksen perusteella Japanilainen itsensä kehittämisen kulttuuri on kaksikantainen, toisella puolella vaakaa painavat järjetön alkoholinkulutus ja röökin polttelu, toisella taas vihreän teen terveysvaikutusten ylistys ja lukemattomat vitamiinihenkiset potenssijuomat. Real Gold, henkilökohtainen suosikkini.

Onnenkantamoisena satuin oppimaan juuri ennen kirjoituksen julkaisua lisäainetta tarkoittavat kanjit. Tämä tekikin Real Goldin arvostelusta huomattavasti helpompaa. Huhujen mukaan kaikki ravinto, joka ei erikseen ole valmistettu ilman lisäaineita Japanin maaperällä sisältää erinäisiä mielenkiintoisia kemikaaleja hulppeat määrät. Odotettavissa onkin (kuulopuheiden mukaan) mitä erikoisempien syöpäsairauksien sarja seuraavan vuosikymmenen tietämillä, johtuen tavallisen riisinkin käsittelystä jo peltotiloilla. Miksi Lawson sekatavarakaupan riisikakku kananmunalla ja tonnikalalla säilyy jopa viikon syömäkelpoisena tavallisessa muovikelmussa? Mystistä.

No sitten itse asiaan. Real Gold on ennenkaikkea vitamiinivalmiste. Listalta löytyy C, B2, B6, Niasiini (B3), asparagiini (ilmeisesti joku aminohappo) sekä mystinen vitamiini P (jos joku tietää mitä se tekee niin valaiskaa toki minuakin). Myyntilausekkeen mukaan Real Gold tekee juojastaan SKARPIN ja TERHAKKAAN. Mitä nyt useampi kulutettuani olen kokenut, niin plasebolta se haiskahtaa. Sisällysluettelon perusteella juoma kuitenkin sisältää kiitettävän määrän tarvittavia vitamiineja, joskin järjetön määrä lisäaineita luultavasti tasaa terveysvaikutuksen nollaan. Maku on tosin energiajuomista totuttua maukkaampi.

Kaiken kaikkiaan 190ml (ihmeellinen tasaluku) sokerista nestettä kirkastaa päivää ainakin näennäisesti. Maku on hyvä, hiilihappoa on sopivasti, kaiken kaikkiaan hyvä paketti. Kylmänä ostettuna 100-120 yenin hintaan automaatista auttaa jaksamaan loputtoman jalkakäytävän kuumuutta. Mutta miten ihmeessä nämä terhakat tölkit säilyvät automaatissa juomakelpoisina parhaimmillaan yli vuodenkin? Mystistä.

8/10.

Reissun päällä taas

Tasapainon säilyttämiseksi ja kiireisten viikkojen vastapainoksi seikkailunhaluinen suomalaiskolli pyrkii viettämään viikonloppunsa mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Tällä kertaa kohteena olivat paikalliset nähtävyydet majoitusalueen läheisyydessä.

Lauantain sarastaessa eksploraatioporukkamme hilpeissä ja vähemmän hilpeissä tunnelmissa suuntasi kohti kuuluisaa Geikkeikan Okura Sake -museota Fushimissa. Sattumalta ennalta määrätty kohteemme oli vain kivenheiton päässä majoituksesta, joten aamulla herääminen oli vähemmän hankalaa. Museo on myös yksi Rekishi Kaido pysähdyksistä, joka käytännössä tarkoittaa suurta määrää japanilaisia turisteja keräämässä leimoja kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Gekkeikan on alunperin perustettu jo vuonna 1637, joten nyt puhutaan kohtuu historiallisesti juottolasta. Toki täytyy muistaa, että vaikka sake (nihonshu) on alkoholijuoma, sen symbolinen arvo on kuitenkin paikallisille huomattavasti tärkeämpi ylpeyden lähde. Paikasta löytyi niin vanhat kunnon sakevehkeet kuin maistiaiskoppi, mikä passasi kyllä paikallisillekkin. Paikka on kuuluisa pohjavedestään, joka on kuulemma "erityisen pehmeää" ja imetään jostain supersyvältä maan uumenista. Eli ei normihanatuotetta. Kenties hämmentävin artikkeli museon sisällössä oli sakepullo joka oli leimattu "Made In Occupied Japan", eli edes sodan jälkimainingit eivät lannistaneet saketuotantoa Gekkeikanin pioneerien syvissä riveissä. Huomattavaa etiketissä on myös käytetty kieli, joka poikkeaa paikallisesta vähintään valtameren verran.

Toisena artikkelina lauantain excursiolla oli Byodoin temppeli, myös kivenheiton päässä kämpästäni, Ujissa. Englantilaisittain paikka on Feenix-temppeli, ja kuuleman mukaan sisältääkin taruolennon hahmotuksia, mutta valitettavasti sisäänpääsy ei onnistunut tällä kertaa. Maisemat temppelialueella ovat kerrassaan mainiot. Seesteinen vuoristomaisema jokiatmosfääreineen luo mukavan vastapainon Osakan vilkkuvaloille ja teknoränkytykselle. Eli mieli lepää.

Byodoin temppeli on yksi vanhimpia puurakennuksia alkuperäismuodossaan. Vaikka maali on jo rapistunut ja ajan patina peittää rakennuksen julkisivua, ei se koskaan ole kärsinyt tulipalosta, kuten niin moni muu aikalaisensa. Esimerkiksi Narassa sijaitseva Todaijin temppeli on joutunut usean tulipalon ja maanjäristyksen uhriksi, joten se ei ole enää läheskään alkuperäisessä muodossaan. Paikan tärkeydestä kertoo myös sen ikuistus 10 jenin kolikon kääntöpuolelle.

Kivaa oli, palaillaan.

Katukaupan katsu-don

Kuulemani mukaan ihmiset käyttävät ravintoaineita polttoaineina. Siksipä päätin aamupäiväisen ajattelurupeaman tiimoilta metsästää käsiini einestä, joka virkistää mieltä ja kehoa. Kello 12 Kyodain kampuksella tuoksuukin bento-lounaiden kutsuvat aromit, joiden lomasta löytyi myös tämänkertainen katsu-don ruoka-aatelin edustaja. Katukaupan katsu-don.

Kyodain opiskelijapoppoo on monituhatpäinen, joten nälkäisiä suita on syytä ruokkia mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Ilmeisesti kampusalueella kaupustelu on kielletty, joten auringon ollessa korkeimmillaan paikalliset katukauppiaat avaavat kojunsa porttien tuntumassa. Bento-koteloiden hinta lokaaleiden kärryistä on myös hyvin siedettävä, joten paikalliset suosivatkin huomattavissa määrin epämääräisiä kadun antimia paikallisten kauppojen gourmet aterioiden ja robottilähtöisten bento-boksien yli. Hinta pyörii noin 350 yenistä 500 yeniin, ja juoma irtoaa 100 kompaktihintaan, mikä vetää vertoja jo Lawsonillekkin.

Tämän päiväinen katsu-don tuli maksamaan japanilaisen teen kera tasan 500 yeniä. Rakenne oli yleisesti totutusta hieman poikkeava. Alimmaisena luonnollisesti riisipeti, seuraavana kaalisalaattia jonka päälle on aseteltu possuviipaleet. Kananmunaosuus on toteutettu puolilöysällä uppopaistomunalla, eli ei normaalilla kokkeli-soosi -sekoituksella. Soosi osuus toteutettiinkin kyseisessä pimeän ruuan kojussa vapaavalintaisella kertasoosipurkilla. Vanhana chili-entusiastina valitsin tietenkin tulisen, joka myöhemmin osoittautui Heinz Mexican -ketsupiksi. Valintana olisi tietty voinut olla oikea katsu-don soosi, mutta... elä ja opi.

Maku sen sijaan oli kohtalaisen erinomainen. Vaikka uppopaistettu puolilöysä kananmuna on hieman liberaali katsu-don -annokseen, toimi se hyvin riisin sekaan muljautettuna. Liha oli hyvin paistettu, rasvainen ja mehukas. Kyljessä oleva keltainen inkivääri tuo omaa lisämakuaan syömisen lomaan, joskin kulinaristisen oikeaoppisesti se tulisi lappaa ääntä kohti ensimmäisenä, ns. puhdistamaan makuhermoja. Itse annoksessa häiritsevänä tekijänä oli don-gatsu annoksista tuttu salaatti. Hieman nahistunut ja liian pitkiksi siivuiksi leikattu kaali lähinnä häiritsi makuhermojen tanssia. Myös chili-ketsuppi osoittautui lieväksi virheeksi, sillä se ei todellakaan sovi ruokakulttuurin aatelisen, katsu-donin, seuraksi.

Kaiken kaikkiaan, käsin tehty, kotoisen makuinen, pari virhelaskelmaa sisältävä, mutta hinta-laatu -suhteeltaan erinomainen lounas. Ei täydellinen, mutta jätti hyvän mielen. 7/10.

Hautis ostoksilla

Taas vierähti viikonloppu Osakassa, ja rahaa paloi. Ennen reissuun lähtöä päätin hommata kätöseeni joko PSP:n tai Nintendo DS:n lähinnä siksi, että PC-pelien määrä on Japanissa kohtuu vähäinen. Vanhana gamerina pelinarkoosi tulee saavuttaa vähintään kerran viikossa joten...

Lopulliseen päätökseen vaikutti huomattavasti Nintendo DS:n laaja valikoima sanakirjoja. Venäläiseltä kielikurssikumppaniltani sain vinkin DS:lle löytyvästä englanti-japani -kanji-sanakirjasta, jossa on kanjien käsikirjoitusmahdollisuus kosketusnäytölle. Huhujen mukaan myös oikeiden pelien valikoima on laajempi Japanissa DS:lle joten voitto molemmin puolin.

Siispä nokka kohti Osakan Bic Cameraa. Taskusta löytyi vielä vuoden vanha Yodobashi Cameran kanta-asiakaskortti, mutta käsittääkseni bonarit olivat umpeutuneet. Nintendo DS irtosi 16,800 yenillä ilman mitään erikoisuuksia. Lisäksi vaadin saada kanta-asiakaskortin (pointto-kaado) Bic Cameraan, joten kanji-sanakirja ja Zelda tulivat palttiarallaa 1000 yeniä halvemmiksi. Ei paha, mutta myöhemmin kuljaillessani Tsutaya-kirjakaupan alakerrassa Dotonborilla löysin kaipaamani Phoenix Wright -pelin vierestä myös kyseisen Zeldan käytettynä 2000 yeniä halvemmalla. Harmitti. Kaiken kaikiaan kaksi peliä, sanakirja ja konsoli tulivat maksamaan vajaat 25,000 yeniä (noin 160 euroa, jollen väärin laskenut), joten olen kohtuu tyytyväinen. Vertailukohtana esimerkiksi oikea elektroninen kanji-sanakirja, jossa on käsinkirjoitus mahdollisuus: 59,000 yeniä.

Nyt hieman laitetta värkänneenä olen kyllä tyytyväinen hankintaan. Pääsin huomattavasti halvemmalla, ja tekemisen puute tunnin kestävien päivittäisten junamatkojen aikana on taklattu näppärästi. Myös Japanilaisten pendanttius tavaroiden säilyttämisessä on minulle voitto, sillä käytetyt pelit maksavat vain 1000-3000 yeniä riippuen julkaisuvuodesta. Tavaran laatu on lähes uuden veroinen, joten uusien pelien ostaminen ei ole missään nimessä järkevää. Seuraava iso ostos olisikin sitten Nikonin D60, joka aikaisempien ennakkotietojen perusteella tulisi sittenkin maksamaan noin 80,000 yeniä ilman kitti-linssiä. Saa nähdä olisiko tämän kuun lopussa kamera laukun pohjalla.

Hautiksen Reseptinurkkaus osa 2. Korealainen maki-sushi

Kullanhöpönassukat ja kaikki kotikokit siellä ruudun takana. Nyt muistiinpanot nurkkaan ...

Seuraavaksi käymme yhdessä läpi kuinka syntyy korealainen maki-rulla. Ensimmäiseksi tulisi opetella perusasiat. Sushiriisiksi käy joko suoraan Stockmannin ihmemaasta ostettu Blue Dragonin sushi-riisi (pirun kallista) tai 50/50 sekoitus sushiriisiä ja halpaa puuroriisiä. Ohje sushiriisin tekoon löytyy täältä. Sushiriisin maustamisessa voi käyttää omaa makua ja harkintaa, mutta esitelty ohje on hyvinkin toimivaksi todettu. Puolesta kilosta riisiä tulee syötävää noin 4-5:lle hengelle riippuen tietenkin rullien koosta (kts. alla)

Seuraavaksi Korealaiset einekset (riisin lisäksi):
-Seesamiöljyä (Stockmann)
-Makeaa barbeque- tai yakiniku-kastiketta
-Suolaa
-Nakkeja
-Jauhelihaa
-Kananmunaa (kokkelina)
-Ravunlihaa siivuina (Stockmann pakaste)
-Tuoretta pinaattia
-Porkkanaa (raastetta)
-Kurkkua (ilman pehmeätä keskiosaa)
-Nori-levyjä
-Rullausalusta

Sushin teko aloitetaan sisälmysten valmistamisella. Kaikki paistaminen tapahtuu seesamiöljyssä. Eli pilko nakit pikkurillin kokoisiksi siivuiksi ja paista + suolaa maun mukaan. Paista jauheliha ja mausta BBQ- tai yakiniku-kastikkeella. Paista kananmuna seos pannulla ohueksi lätyksi ja leikkaa siivuiksi. Huuhtaise tuore pinaatti ja pyörittele seesamiöljyssä ja suolassa. Paista porkkanaraaste kevyesti ja lisää suolaa. Pilko kurkku siivuiksi. Raputikut ovat valmiita annosteltaviksi.

Seuraavaksi opetellaan pyörittelemään maki-rulla. Videossa näkyvät kaikki perusasiat, sillä erotuksella, että korealainen maki-rulla kostutetaan seesamiöljyllä ja veitsi jolla leikkaat palaset olisi myös hyvä kostuttaa samalla tavaralla. Eli lado jokaista einestä kohtuu keko pitkittäin riisin päälle ja rullaa. Muista kuitenkin, että kyse on sushista eli esille panolla on suuri merkitys. Värien olisi siis hyvä olla hieman yhtenäisiä :)

Siinäpä se. Maki-rulla. Ei muuta kuin kokeilemaan.

ps. Yllä olevassa kuvassa paikalliset einekset auki rullattuna.

Risteyksiä

On niitä paljon kun yrittää päästä paikasta A paikkaan B, väärää kautta. Ensimmäinen viikonloppu meni leppoisasti Osakassa kuljaillessa. Yakiniku maistui ja tarttuipa mukaan yksi CD:kin.

CD:n tarina alkaakin lempipelistäni, Drum Maniasta. J-maan savuisiin peliluoliin on saapunut jo versioon 4 ehtinyt rumpupelikompleksi. Tietenkin allekirjoittaneen piti tuhota pari tonnia uusiin biiseihin. Aikaisemmista versioista poiketen, tällä kertaa mukaan oli tullut pari tiukkaa kipaletta kuten naisihanteeni epitomian Arch Enemyn Nemesis ja tietenkin Paranoid! Biisejä hakatessa löytyi myös Cellador-nimisen bändin kappale, joka iski sen verran, että pitihän se levy etsiä käsiini. Levy oli sen verran iäkäs, että jouduin kiertämään parit kolmet kaupat tunnin sisään ennenkuin levy taskun pohjalle ajautui. Iron Maidenia speedmetallina. Toimii.

Maanantaina sain labrassani koneen lopultakin toimimaan. Kaikki piti tietenkin asentaa uudestaan, kuinkas muutenkaan, mutta nyt pelaa. Huomenna alkaa sitten kielirupeama, joka täyttää kalenterin seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Saa nähdä miten tasokoe menee. Tarkoitus olisi aloittaa heti edistyneemmältä leveliltä, mutta se on kokeen takana. Peukkuja.

Yllättävän nopeasti muuttuvat myös makutottumukset. Viikko riisi- ja nuudelidieettiä aiheutti yllättävän bigmac-himon hollantilaisen paskiaisen johdosta. Hampurilaiset tulisi yleisesti ottaen olla yhtä paheksuttavia kuin kakkosella käynti, ja niiden syönti tulisi tapahtua pimeässä ja samassa paikassa. Suunta siis kohti kultakaaria, jossain "vasemmalla". Tunnin kävelyn ja yhden Muse-levyn jälkeen päätin kääntyä kuitenkin kotia kohti tuon maagisen ostoskeskuskompleksin ja rasvan hajun piileskelevyyden johdosta. Nyt ainakin tiedän missä päin Ujia ei ole ostoskeskusta saatika mäkkäriä.

Onni onnettomuudessa, sillä Lawson sekatavarakauppa tarjosi antimistaan ensimmäisen arvosteluun pääsevän katsudon-annoksen. Annos oli noin 3 euroa maksava yakisoba/katsudon-kombo. Ei mitään kallista tavaraa. Yakisoba osuus oli lähinnä yhtä tyhjän kanssa. Mauton ja sitkeä. Katsudon puoli sen sijaan maittoi väsyneelle matkalaiselle. Maku on hieman makeampi kuin tuoreena ostettu vastapaistettu don-voitto, mutta menee alas kuitenkin ilman ongelmia. Liha on hieman kuivahkoa, luultavasti pakastetta, joka on sulatettu annosta varten. Kuorrutus ei myöskään ole rapeaa nähnytkään, joten mieleen tulee lähinnä pulla... täynnä lihaa. Lawsonin erikoisuutena ovat herneet kananmunan seassa, jotka toimivat, mutta kieltämättä ovat hieman liian makeita kokonaisuutta ajatellen.

Kaiken kaikkiaan annokselle 3/10 pistettä. Perushuttua, parempaa kuin suoraan pakkasesta, mutta kuitenkin mikroaterian korvike. Ei täytä maarua, mutta ei ole myöskään liian pieni. Jos ei parempaa löydy kello 0100 yöllä niin ei muuta kuin Lawsonin annos navan alle ja tuutimaan.

Juomasammio osa 1.

Ja ettei meno äityisi liian tylsäksi niin korkkaan Juomasammion ensimmäisen osan samaan hengen vetoon.

Kohteena Kirinin Sparkling Hop, "The Flavor Of Frozen Hop". Lawsonista tarttui mukaan suosikki olutmerkkini uusin tuotos. Luonnollisesti alkoholipitoisuus on 5% kuten lähes kaikissa japanilaisissa lagereissa. 160 jenin hintakin on kiitettävässä luokassa. Maku on tosin hieman toista.

Ensikäden kokemusta jäätyneen humalan mausta allekirjoittaneella ei ole, mutta uskallan väittää sen koostuvan suunnilleen siitä mitä purkki lupaa. Suomi-lagereihin verrattuna hieman ärhäkämpi head, joka kuitenkin tasapainottaa olematonta jälkimakua mukavasti. Makua voisi kuvailla kirpeäksi, ja hieman kuivakkaaksikkin, mutta kuitenkin yleisen japanilaisen periaatteen mukaan vetiseksi. Ensimmäiset mielikuvat ovat niin sanoituissa keinotekoisissa oluissa, joita Japanin markkinoilla on useita. Tölkki kuitenkin lupailee ehtaa tavaraa.

Kirpeä, lähes jälkimauton, hieman vetinen, ei pahaa, muttei hyvääkään, 5/10.

Perillä oloa

Jotkut ovat perillä, eräät eivät. Allekirjoittanut kuuluu näennäisesti siihen ensimmäiseen kategoriaan. Siisti kämppä Kyotossa on korkattu ja nettikin pelaa kuin unelman lähettiläs. Pieni pintavitutus kuitenkin painaa päälle lähinnä perillä olemattomien johdosta.

Ensin aina negatiiviset asiat. Alunperin sankarillanne oli suunnitelmissa muusikon ura rapakon takana, joka kuitenkin kariutui alkumetreillä Helsinki-Vantaan check-inniin. Jostain käsittämättömästä syystä golf-bägi on niin kutsuttu "työväline" kun taas bassokitara on ylimääräinen matkatavara. Lyhyestä virsi kaunis, joko ostan uuden lankun J-maasta tai kikkailemme vanhan basson takaisin kaulaani jotain muuta palvelua käyttäen.

Luonnollisesti Japanilaisten tilaama "e-lippu" ei suoraan toiminutkaan maksutositteena, vaan jouduin maksamaan vajaan 30 euroa veroja paperilipusta lunastettuani sen "e-lippua" vastaan. Kiitän onneani jälkikäteen 0500-ylösnousemuksesta ja pahimpien jonojen ohittamisesta. Se ei kuitenkaan pelasta faktalta, että uusiorakas huuliharppuni ei herätä ainakaan hyväksyntää ja palvontaa turvatarkastajissa. Sekä Helsinki-Vantaa, että Frankfurt saivat kuulla kootut selitykseni tuosta ihanasta soittopelistä. Mutta perillä ollaan...

...ja hieman kahvilla. Edellisellä reissullani kikkailin itselleni japanilaisen kaverin avustuksella ulkomaalaiskortin noin 15 minuutissa. Olisihan se pitänyt arvata, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Saman lipareen hankkiminen Ujissa kesti kaiken kaikkiaan viisi ja puoli tuntia (1,5 tuntia yli normaalin työajan) kiitos massiivisen aasialaisosaanoton vaihtaririntamalla juuri samana päivänä. Pitkän aikaa kirottuani tutustuin kuitenkin kahteen hollantilaiseen sankariin naapurikorttelista, joten kaveririntamaakin sai kasvatettua heti kärkeen. Kaiken lisäksi puskin itselleni flunssanpoikasen Lufthansan ilmastoidusta korkeanpaikan leiristä. Lääkkeeksi nappasin ensimmäisestä apteekkia muistuttavasta estaatista nenäsumutetta, joka ei ainakaan tuoteselosteen mukaan ollut Teräsmiehen hilsettä, vaikka niin olisi voinut luulla. Huomenna olisi ohjelmassa ohjelman selvittäminen, eli miten tulee rahaa ja mistä reijästä se nostetaan. Kai sitä pitää alkaa myös opiskelemaankin.

Ensitunnelmat: Kuin olisi kotiin tullut. Edelliskerran pientä jännäämistä ja uusien asioiden ihmettelyä ei ole havaittavissa. Hommat menevät rutiinilla ja suunnittelen jo etukäteen asioita joiden olemassa olosta tiesin edellisellä reissulla vasta puolen vuoden jälkeen. Ihme hommaa.