Prologi

Noniin kullanmussukat ja höpönassut,

Kohta olisi lähtö ovella. Lentoliput ovat sopivassa mytyssä taskunpohjalla ja passissa on parin vuoden viisumi. J-maan kutsuhuuto kajahtelee jo tärykalvojen pinnalla, herättäen ristiriitaisia tuntemuksia pelihallien palosta ja armottomasta spennaamisesta koulun penkillä.

Jos jotain täytyy sanoa aikaisempien kokemusten pohjalta niin tämän kertainen, hieman pidennetty, Japanin keikkani on pakkaamista vaille valmisteltu. Opinnot, raha-asiat ja asunto ovat tukevasti pulkassa, ja työpaikkakin on viilailtu päiväjärjestyksestä ensi kuusta alkaen. Muuttoilmoitukset ja vakuutukset ovat myös epäselvästi postilaatikon uumenissa, joten mikään maallinen ei enää reissun tielle tule. Edellinen excursioni venähti tarkalleen vuoden mittaiseksi, jolloin korkeimmat byrokratian kompastuskivet tuli käytyä läpi, eikä tällä kertaa suurempia ongelmia ole lähdön suhteen ollut. Viisumin hakemiseenkin meni tarkalleen 20 minuuttia, eli noin kaksi kuukautta vähemmän kuin edellisellä kerralla. Konkarin lisää? Kuka tietää. Raha-asiat odotattivat itseään, tietenkin, pisimpään, mutta niistä selvittyä valmistaudutaan vain henkisesti koneen rullaamiseen kiitoradalle, ja rauhoittavaan suihkujettien hurinaan.

Asiaan. Tämän blogin tarkoituksena on dokumentoida aikaani Japanin maassa, kenties hieman sinivalkoisin silmin. Eräänlainen teemallinen matkapäiväkirja soveltuu niin omien muistojen tallettamiseen, kuin kohtaamistani haasteista kiinnostuneiden itsensä sivistämisen keitaaksi. Vahingosta viisastuneena valitsin tällä kertaa päiväkirjalleni (tai viikkojulkaisulleni, katsotaan nyt) teeman, josta jaksan arvon neideille kertoa - ruokakulttuuri. Olen empiiristen kokeilujeni perusteella päätynyt seuraavaan: maa on juuri niin hyvä kuin tarjoiltava ruoka. Mikä siis parempi vinkkeli kuin safkaloiden seuraaminen, ja samalla kuvallisten tarinoiden kertominen seikkailuistani. Blogini otsikon etymologiakin kertoo jo ristiretkeni päämäärästä.

Maailman parhaan katsudonin metsästys alkakoon.